Vierailu Aalto FabLabiin - kuinka kunnollisesti maker-yhteisö toimii käytännössä?

Mitä tehdä aurinkoisena tiistai-iltapäivänä, kun kohtaat ylitsepääsemättömän tarpeen saada lisätietoa 3D-printtauksesta? Onko mielessäsi huikea keksintö tai design-esine, jonka haluisit toteuttaa ja jakaa muille? Mikä on se paikka, jossa yhdistyy avuliaat ihmiset, huipputeknologia ja innovoivan yhteisön voima?

FABLAB!

Päätimme lähteä itse selvittämään paikan päälle kuinka tällainen yhteisö toimii. Millaisia arvoja ja millaista kunnollisuutta heidän käytänöissä on havaittavissa? Olimme alustavasti tutustuneet pienryhmämme kanssa maker-yhteisöihin ja -kulttuuriin. Päätimme ottaa kopin käytännön vierailusta kohteeseen, jossa voisimme päästä havainnoimaan ja haastattelemaan itse tekijöitä, toteuttamaan kokemuksellista oppimista, pelkän kirjasta lukemisen sijaan. Ilman kosketusta asiantuntijakulttuurin, tieto voi jäädä iralliseksi ja elottomaksi tiedoksi, jota on vaikea hyödyntää oppimistilanteen (Hakkarainen, Lonka & Lipponen, 2004, s.124). Opimmekin kaikkein voimakkaimmin asioista, joiden kautta saamme osallistua yhteisöihin, joita pidämme arvossa (mts., s.123). Alustavasti FabLabin ja maker-kulttuurin arvomaailma vaikuttaa kiehtovalta. Toivommekin siis todella, että yhteisö ottaa meidät oletusten mukaisesti vastaan ja syventää oppimiskokemustamme.

Suomen ensimmäinen, Aalto-yliopiston FabLab, sijaitsee Arabian kampuksen Media Factoryn tiloissa. FabLabeja on perustettu ympäri maailmaa. Heikki Pullo (2015) avaa pro gradu -tutkielmassaan FabLabien taustoja: ne toimivat mm. erilaisten instituutioiden kuten yliopistojen innovaatiokeskuksina (s.10). FabLab-työpajat hyödyntävät maker-kulttuurin tapaan modernia ja teknistä välineistöä. Olennaisinta näissä avoimissa työtiloissa ei kuitenkaan ole vain huipputeknologia. Yhteisö jakaa laitteisiin liittyvät oikeudet ja vastuut, mikä jo itsessään korostaa tarkoituksenmukaista yhteisöllisyyttä (Pullo, 2015, s. 39). Avointen työtilojen tulee noudattaa yhteisiä universaalisia sääntöjä (the Fab Charter), jotta ne voivat nimittää itseään FabLabiksi.

Aalto FabLabin Fab Charter löytyi heti sisäänkäynnin vierestä,
kaikkien FabLabien yhteisellä logolla varustettuna

Kun selasimme FabLabin internetsivuja ilahduimme siitä, että joka tiistai klo 12-18 oli varattu avoimille oville, jolloin kuka tahansa pystyy ilman ennakkoilmoittautumista saapua paikalle toteuttamaan omia projektejaan. FabLabin tarkoitus onkin toteuttaa maker-kulttuuriin avoimuutta ja tuoda toimintaa ja ideologiaa lähemmäs ihmisiä (Pullo, 2015, s. 36). Vain materiaalit maksavat. Jujuna on kuitenkin se, että kaikki mitä FabLabissa tehdään, on jaettua tietoa. Jokainen valmistusprosessi on julkinen ja taltioitava yhteiseen verkostoon, joka löytyy nettisivuilta. Itse tekijällä on kuitenkin oikeudet työhönsä ja kaupallisten markinnoiden hyödyntäminen on mahdollista, pienyrittäjyyttä tuetaan (Pullo, 2015, s.8) Näillä taustatiedoilla päätimme lähteä rohkeasti kohti uutta kokemusta. Kävelimme rappuset Arabiakeskuksen toiseen kerrokseen Media Factoryn tiloihin. Astuimme ovesta rauhalliseen eteisaulaan, jota värittivät omaperäiset ja innovatiiviset designhuonekalut. Maker-kulttuurin idea avoimuudesta ja jakamisesta näkyi myös Media Factoryn tiloissa. Opiskelijoiden omasta tilasta huokui Taideteollisen korkeakoulun moderni ja tyylikäs kotoisuus. Sen huoneita jakoivat läpinäkyvät lasiseinät, jotka johdattivat meitä kohti etsimäämme työpajaa.

Aalto Media Factoryn tilat ovat kuin modernin ja tiiviin poikkitieteellisen
tiedeyhteisön olohuone, jossa viihtyisi pidempäänkin

Palkittu yhdysvaltalainen päätoimittaja, kirjailija ja yrittäjä Chris Anderson toteaa kirjaansa Makers, the industrial revolution pohjatuvissa videoluennoissaan (10.4.2012, 11.10.2012), kuinka nykyistä maker-kulttuuria voidaan kutsua kolmanneksi teolliseksi vallankumoukseksi. Kaikille tuttu 1700-luvun lopun ensimmäinen teollinen vallankumous ratkaisi samalla myös monia sosiaalisia ongelmia. Samaan pyrittiin Andersonin mukaan toisen teollistumisen aikana, jolla hän viittaa 80-luvulla kiihtyneen tietotekniikan kehittymisen sijaan siihen, kuka tätä teknologiaa pääsi hyödyntämään. Nyt kaikilla oli vapaus luoda ja jakaa tietoa tietokoneen välityksellä. Tavoitteena oli demokratisoida julkaiseminen (engl. democratize publishing). Tätä seurasi nykyinen kolmas teollinen vallankumous, joka lähti yritysten innosta hyödyntää uusinta teknologiaa. Toimintaa ajavaksi voimaksi muodostui rahan sijasta aika. Lähellä, jopa samassa huoneessa toteutettu tuotteiden valmistusprosessi on joustavampaa, nopempaa, kestävämpää, innovatiivisempaa ja lähempänä markkinoita. Tämä kaikki teki tuotannosta halvempaa. Andersonin mukaan kaikki lähti kuluttajien tarpeesta saada tietoa tuotteen valmistusprosessista sekä yrityksen arvoista. Läpinäkyvyys, avoimuus ja paikallisuus näyttäytyivätkin yrityksille taloudellisesti kannattavina vaihtoehtoina.

Astuimme varovaisesti FabLabin nuolen osoittamaan työtilaan. Siellä leijaili rauhallinen puheensorina. Paikalla oli kymmenkunta ihmistä työn touhussa omiin projekteihinsa keskittyneinä, joten emme herättäneet suurempaa huomiota tullessamme sisään. Bongasimme FabLabin “hostin” Charlie Banthorpen työhuoneen keskellä sijaitsevasta lasikopista. Hän oli ohjaamassa koneiden käyttöä Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun opiskelijoiden projektia varten. Pyöriskelimme aikamme kuluksi oven lähettyvillä ja tutkimme hyllyä, joka notkui erilaisista maker-kulttuuriin, FabLabeihin ja moderniin teknologiaan liittyvistä kirjateoksista sekä monenlaisista mielenkiintoisista laser- ja vinyylileikkurilla, 3D-printtauksella sekä jyrsimellä valmistetuista tuotteista.

Itseopiskelumateriaalia ja FabLabin käyttäjien töitä

Charlie tuli hetken kuluttua ulos lasisesta kopista ja tartuimme tilaisuuteen. Hän vaikutti heti ystävälliseltä ja vastaanottavalta, mutta pahoitteli meille kiirettä ja tiukkaa aikataulua. Saimme kuulla, että FabLabin virallisilla sivuilla on vanhaa informaatiota. Avoimien ovien aikaa olikin lyhennetty ja juuri päättynyt. Charlie lupautui kuitenkin antamaan meille pikaisen haastattelun ja tutustumiskierroksen. Hän kertoi, että aikaa ja resursseja ei tällä hetkellä ole. Yliopisto on leikannut FabLabin budjettia siten, että henkilökunnan ja asiantuntijoiden määrä on vähentynyt huomattavasti. Tällä hetkellä Charlie kuuluu yksin henkilökuntaan. Muut Aalto-yliopiston opiskelijat toimivat vapaaehtoisina FabLabin tiloissa. Tällöin yksittäiset henkilöt joutuvat ottamaan valtavan vastuun FabLabin toiminnan mahdollistamisesta ja ylläpitämisestä. Yliopisto on valmis panostamaan moderniin teknologiaan ja uusiin laitteisiin, mutta ne menevät helposti rikki ja tarvitsevat jonkun korjauttamaan niitä säännöllisesti. Silti osaavasta henkilökunnasta ollaan valmiita leikkaamaan. Mitä käy tiedon jakamiselle, avoimuudelle ja yhteisöllisyydelle?

Työtilat, elektroniikka-studio ja Supercellin 3D-malli pelinsä hahmosta

Toiminnan ylläpitäminen vaatii jatkuvaa nettisivujen päivittämistä, laitteiden huoltoa sekä vierailijoiden ohjausta. Kaikki nämä kärsivät, kun työntekijöistä karsitaan. Charlie totesi myös, etteivät FabLabin ideologiset tavoitteet välttämättä aina toteudu. Ihmiset eivät jää aina jakamaan oppimaansa ja varsinkin laitteiden käytössä joudutaan jatkuvasti muistutella oma-aloitteisuudesta. Toimintatavaksi onkin vaakintunut se, että kävijän tulee osoittaa kiinnostusta ja aktiivista yrittelijäisyyttä oman taitotason mukaisesti, ennen kuin koneiden käytössä saa suoranaista apua. Verkkosivuilta löytyy kuitenkin tarkat ohjeet jokaisen laitteen käytöstä.

Kaksi tapaa valmistaa sähköinen suunnitelma käytännön esineeksi:
luomalla kerroksia 3D-printterillä tai poistamalla niitä jyrsimellä (keskellä)

Kysyimme tietoa myös muista FabLabeista ja niiden toiminnasta. Charlie mainitsi Barcelonassa sijaitsevan työpajan (Green FabLab Barcelona), joka toimii osana Katalonian arkkitehtuuri-tutkimuslaitosta. Siellä on toteutettu mittavia arkkitehtuurisia projekteja luonnon monimuotoisuutta kunnioittaen. FabLabin toiminta on riippuvainen rahoittajista, mikä ohjaa tietynlaiseen työntekoon ja hankkeisiin. Aalto-yliopiston FabLab sijaitsee taiteiden ja suunittelun korkeakoulun kampuksella, joten yleisimpiä projekteja ovat taide- ja designmaailmaan liittyvät työt.

FabLabit toimivat  open source -ajattelun mukaisesti. Voiton tavoittelu on taka-alalla, vaikka ne tekevätkin yhteistyötä yrityssektorin ja freelancer-suunnittelijoiden kanssa. (Pullo, 2015, s.12.) Kaikilla ohjelman käsiinsä saaneilla on kuitenkin samat käyttöoikeudet (mts. s.17), joka sai meidät pohtimaan mahdollista ristiriitaa yritysmaailman ja FabLabin ideologian toteutumisen välillä?  Kolmas teollinen vallankumous toi Andersonin mukaan digitaalisen valmistamisen yksilöiden tasolle. Tavoitteena on demokratisoida valmistus (engl. democratize manufacturing). Nyt kehittyneen teknologian avulla tuotteiden ja innovaatioiden valmistus on lähempänä ja yrittäjä pääsee välittömästi testaamaan keksintöään. 

Kysyimme Charlielta lisätietoa FabLabeista ponnistaneita yrityksistä. Onko mahdollista säilyttää maker-kulttuurin arvot myös liikemaailmassa? Charlie mainitsi meille Aalto-yliopiston FabLabista lähtöisin olevan “Showerloop”-yrityksen, jonka kehittymismatkaa seurasi intensiivisesti myös yliopiston ulkopuoliset rahoittajat. Showerloopin ideana on kierrättää ja puhdistaa suihkun aikana käytetty vesi uudestaan käyttökelpoiseksi. Maker-kulttuurin ideologia ja arvot ovat vahvasti mukana Showerloopin toiminnassa. Heille on tulossa myyntiin DIY-pakkauksia, joita jokainen voi ostaa omaan käyttöönsä. Voidaan siis ajatella, että maker-kulttuurin tiedon jakamisen ja avoimuuden ideologia on välittynyt FabLabeihin ja sitä kautta ainakin tässä tapauksessa koko yhteisöön, innovaatioihin ja yritystoimintaan.

Aalto FabLabista löytyvä kierrätyskone sulattaa oikeanlaisen muoviroskan
 takaisin nauhamaiseksi käyttömateriaaliksi

Yksi Aallon FabLabin vientituotteista on 3D-printtereiden ylijäämämuovien kierrätyslaatikko, jonka voi valmistaa missä tahansa fablabissa ja lähettää tänne, Helsingin Arabiakeskukseen. Aallon FabLabissa sijaitseva sulatuskone valmistaa roskasta uudelleenkäytettävää materiaalia. Keksintö on ratkaisu käytännön ongelmaan ja lähetyksiä on Charlien mukaan tullut ympäri maailmaa. Ekologinen näkökulma kiinnosti paljon ryhmäämme ja siihen syvennytäänkin enemmän Emilian tekstissä

Haastattelun lopuksi Charlie halusi vielä korostaa yhteisön tärkeyttä FabLabeissa ja maker-kulttuurissa ylipäänsä. Hän kertoi, että Aalto-yliopiston FabLab järjestää vapaa-ajan iltamia ja kokoontumisia, jossa yhteisön jäsenet pääsevät keskustelemaan ja jakamaan tietoa, ideoita, innovaatioita toistensa kanssa rennoissa tunnelmissa. Tutustuimme FabLabiin ja sen toimintaan tämän yhteisön ulkopuolelta. Vaikka Aallon FabLabin toiminnassa oli huomattavaa keskeneräisyyttä, sen sisältä välittyi vastaanottavaisuus ja avuliaisuus. Koimme myös antavamme vastavuoroisesti takaisin FabLabin toiminnalle. Charlie kiitti meitä lopuksi hyvistä kysymyksistä, jotka johdattivat hänet jälleen peruskysymysten äärelle ja toi maker-kulttuurin ja kokemuksen avoimesta yhteisöstä lähemmäs meitä. Ulkopuolinen kokemus jakoi ja yhdisti arvokasta tietoa molemmin puolin. Myös Pullo mainitsee gradussaan, että kävijöiden antama palaute on välttämätöntä työtilojen laitteiden ja toiminnan muotoutumisen ja kehittymisen kannalta. (s. 40)

Charlie ja FabLabin materiaalivarasto

Tätä blogitekstiä kirjoitaessamme huomasimme, että nettisivuja oli päivitetty: “We're open 10-16 on weekdays for Aalto students and staff.” On harmittavaa, että vapaa vierailu ei ole enää mahdollista FabLabin tiloissa taloudellisen tilanteen takia. Maker-kulttuurin ideologia yhteisöllisyydestä ja avoimesta ongelmanratkaisusta ja toiminnasta melkeinpä vesittyy kokonaan, kun ajavana voimana on raha. Innostus uudesta teknologiasta saa aikaan muitakin innovatiivisia “harrastustiloja”, kuten Kaupunkiverstas, joka saattaa vähentää FabLabin rahoitusta. Niissä ei kuitenkaan ole yhteneväisiä sopimuksia avoimesta lähdekoodista, tuotekehittelystä ja jakamisesta; yhteisöstä joka tukee ja auttaa toisiaan. Mitä maker-kulttuurin arvoista sitten jää jäljelle?

Palataksemme kunnollisuuden käsitteeseen maker-kulttuurin ja FabLab-työtilojen yhteydessä; mielestämme maker-kulttuurin arvot itsessään ohjaavat kunnollisuuteen. Tärkeimpiä arvoja yhteisen toiminnan ja tiedon jakamisen kannalta on avoimuus ja rehellisyys. Tällä hetkellä, tässä taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa kaikkia toivottuja tavoitteita on mahdotonta toteuttaa. Kuitenkin jo pelkkä aktiivinen ja aito pyrkimys ideologisten arvojen toteutumiseen on mielestämme kunnollista toimintaa. Yhteisön tärkeys ja merkitys painottuu vaikeissa tilanteissa. Sen tehtävänä on huolehtia, että avoimuus ja jakamisen ilo säilyvät vahvasti toiminnan perustana.

-Aino & Venla

Lähteet:

Aalto FabLab http://fablab.aalto.fi/site/ (luettu 15.2.2016 ja 25.2.2016)

Anderson, Chris (2012). Makers, the new industrial revolution - kirjaan pohjautuvat videoluennot

-https://youtu.be/1RwQahoJdVs (10.4.2012. Kalifornian yliopisto, Berkeley)

-https://youtu.be/3grzYoJ2oPQ  (11.10.2012. Talks at Google-tilaisuus)

Pullo, Heikki. (2015). Tekemisen meininki: suomalainen maker-kulttuuri. Pro gradu–tutkielma, Turun yliopisto.

Maker-kulttuurin ideologia - miten tähän 2000-luvun ilmiöön on tultu?

Mitä ja miksi?

Kukaan Lakassa ei enää tarkkaan muista, miksi juuri maker-kulttuuri nousi esiin käsityön sisältöaihetta pohdittaessa. On ehdotettu, että ensiksi asia tuli ilmi kun Rekar nosti esiin yhteisen pääaihen valinnan yhteydessä käsityönopettajankoulutuksen uudet sisällöt, joissa myös maker on mainittu. Tähän tarttui ainakin Annakaisa ja jossakin vaiheessa myös ohjaaja-Kaiju, minkä jälkeen käsityön aihetta miettinyt työryhmä pohti sitä ja valitsi kuitenkin kattokäsite DIY:n tutkimuskysymykseen. Kun Lakka aloitti työskentelynsä, päätimme kuitenkin rajata ja tarkentaa tarkastelumme koskemaan nimenomaan maker-kulttuuria.

Mitä maker-kulttuuri sitten oikeastaan on? Paremmin kuin kukaan lakoista asian osaa ilmaista WÄRK ry:n perustajajäsen ja suomalainen maker-aktiivi Nuppu Stenros tässä videossa.

Olipa alkuperäinen idea lähtöisin mistä hyvänsä, emme olisi voineet päätyä parempaan aiheeseen. Kun ryhdyimme syventymään maker-kulttuuriin, sen arvomaailmaan ja historiaan, törmäsimme heti siihen, miten lähtökohtaisesti ja läpikotaisesti yhteiskunnallisesta ilmiöstä on kysymys. Paitsi, että maker soveltuisi yhtä hyvin yhteiskuntaopin kuin käsityön aiheeksi, havaitsimme myös nopeasti, että sen oppimiskäsitys ja tekemisen tavat ovat hyvin samankaltaisia ilmiöpedagogiikan kanssa. Tämän tekstin tarkoituksena on avata maker-ideologiaa kuvaamalla miten tämä alakulttuuri on muotoutunut.

Maker-kulttuurin alkuperästä

Monen muun 2000-luvun ilmiön tavoin maker-kulttuurin juuret ulottuvat teollistumiseen. Englantilainen Arts and Crafts Movement syntyi vastareaktiona teollistumiselle, kun käsityön tekijät halusivat pitää yllä käsityötaitoja ja taidekäsityötä maailmassa, jossa kaikki tehtiin yhtäkkiä koneilla (Pullo, 2015). Jo tässä ikään kuin maker-kulttuurin alkuräjähdyksenä pidettävässä liikkeessä oli siis alusta asti mukana ajatus teollista kulutusyhteiskuntaa vastaan asettumisesta.

Pian Arts and Crafts Movementin jälkeen sai alkunsa termi DIY, eli Do It Yourself ("tee-se-itse"). Se mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1912 amerikkalaisessa Suburban life –aikakakauslehdessä, jossa kehotettiin maalaamaan seinät itse kalliiden ammattilaisten palkkaamisen sijaan. DIY koki uuden nousun 1960-luvulla hippiliikkeen myötä, (Pullo, 2015) milloin se aloitti muotoutumisensa ideologiaksi, jonka tarkoituksena on rahan säästämisen lisäksi murtaa yhteiskunnan valtarakenteita sekä vapauttaa yksilöt tekemään itse ja toimimaan yhteiskunnassa aktiivisesti tekijöinä eikä vain kuluttajina. (Kulle, 2013) 

Jos ajatellaan, että DIY-liike on maker-kultuurin isä, sen äitinä voidaan pitää Yhdysvalloista lähtöisin olevaa hakkerikulttuuria, Hacker Movementia. Hakkerilla tarkoitetaan nykypäivänä lähinnä ihmistä, joka harrastaa tietokonejärjestelmiin murtautumista, mutta hakkerikulttuuri on itse asiassa saanut alkunsa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa jo 1960-luvulla (Pullo, 2015), kun tietokoneet olivat vielä harvinaisia ja world wide webistä ei ollut tietoakaan. Vietnamin sota ja halu välttää rintamalle joutuminen ajoivat monet 60-luvun Yhdysvalloissa eläneet nuoret miehet yliopistoihin, missä opiskelijoiden radikalismi yhdistyi tutkijoiden osaamiseen. Tuloksena oli poliittisesti radikaaleja, usein sodanvastaisia yhteisöjä, joiden harrastuksiin kuului esimerkiksi puhelinlinjojen kuunteleminen ja erilaisten lehtien julkaiseminen. (Söderberg, 2008) 

Alusta asti näissä hakkeriyhteisöissä osa ihmisistä oli mukana poliittisista ja ideologisista syistä ja osaa taas kiinnosti lähinnä nimenomaan teknologia ja laitteiden kanssa puuhastelu. 1970-luvulla hakkerikulttuuria vei eteenpäin Homebrew Computer Club, jonka sisällä kuitenkin syntyi ristiriitoja poliittisesti suuntautuneiden ja puhtaasta itse tekemisen riemusta mukaan olevien välille. Kun suuret yritykset kiinnostuivat kotitietokonemarkkinoista Apple-tietokoneen kaltaisten keksintöjen myötä, poliittinen hacker-kulttuuri erkaantui lopullisesti omaksi haarakseen teknologiakeskeisestä hakkeroinnista. (Söderberg, 2008)

2000-luvulle päästessä teknologian kiihtyvän kehityksen ja ennenäkemättömän helpon saatavuuden myötä näistä kahdesta ilmiöstä, DIY-liikkeestä ja hacker-kulttuurista, on muotoutunut jotain uutta: maker-kulttuuri. Kuten vanhempansa, maker-kulttuuri on saanut muotonsa Yhdysvalloissa. MAKE-lehteä on julkaistu siellä vuodesta 2005 lähtien ja ensimmäinen Maker Faire –tapahtuma järjestettiin vuonna 2006. Maker on kuitenkin levinnyt nopeasti ja vuonna 2013 Maker Faire –tapahtumia järjestettiin maailmanlaajuisesti jo yli sata. (Pullo, 2015) 

Maker-yhteisöt nyky-Suomessa

Tultaessa 2010-luvulle, maker-kulttuuri on ehtinyt myös tähän kaukaiseen maailmankolkkaamme Suomeen asti. Ensimmäinen suomalainen Maker Faire järjestettiin vuonna 2015, ja ympäri maata on ehditty perustaa runsaasti erilaisia maker-työtiloja. Yhteisölliset, avoimet työtilat ovat keskeinen osa maker-kulttuuria. Tärkeää työtilojen kulttuurissa on vapaa pääsy ja se, että yhteiselle tekemiselle on olemassa tila, jossa voidaan jakaa sekä materiaalit, työkalut että tekijöiden osaaminen. Karkeasti jaotellen näitä tiloja on kahdenlaisia: hackerspace tai hacklab –tiloja sekä makerspace tai FabLab –tiloja. Näistä edelliset ovat syntyneet 1990-luvulla poliittisen aktivismin, esimerkiksi talonvaltauskulttuurin ja autonomia-aatteen, myötä, kun taas jälkimmäiset ovat saaneet alkunsa vasta 2000-luvun puolella, usein jonkin korkeakoulun, muun oppilaitoksen tai yrityksen yhteyteen. (Pullo, 2015)

Lakka-ryhmän jäsenet pääsivät tämän ilmiökurssin kuluessa vierailemaan useassa eri maker-yhteisössä Helsingissä. Vierailusta Aalto-yliopiston FabLabiin kirjoittavat Aino ja Venla, Kaupunkiverstaalle Mila ja Käsityökoulu Robottiin Annakaisa. Näissä teksteissä on lisää tietoa siitä, minkälaista maker-toimintaa Suomessa tällä hetkellä on.

"Kunnollinen" maker-kulttuuri?

Ilmiöprosessimme kuluessa Lakan tarkemmaksi tutkimuskysmykseksi muotoutui Minkälaista kunnollisuutta on löydettävissä maker-kulttuurista? Tähän kysymykseen en tietenkään pysty tällä tekstillä yksin vastaamaan, vaan kaikki Lakka-ryhmän tätä seuraavat tekstit valottavat aihetta omalta osaltaan ja omista näkökulmista. Pyrin nyt kuitenkin jonkin verran avaamaan maker-kulttuurin arvomaailmaa sen historiallisen taustan kautta ja tuomaan esiin niitä ominaisuuksia, jotka omasta mielestäni istuvat Virtauksen käsitykseen kunnollisuudesta. 

Kuten yllä olen todennut, maker-kulttuuri on lähtöisin kahdesta hieman erityyppisestä liikkeestä, jotka kuitenkin ovat molemmat olemukseltaan hyvin yhteiskunnallisia. Mark Hatch on teoksessaan The Maker Movement Manifesto (2013) listannut seuraavat teesit, jotka toimivat hyvänä kiteytyksenä maker-kulttuurin arvomaailmasta:

Make – Share – Give – Learn – Tool Up – Play – Participate – Support – Change

(vapaasti suomennettuna Tee – Jaa – Anna – Opi – Varustaudu – Leiki – Osallistu – Tue – Muuta/Muutu)

Seuraavassa olen listannut asioita, jotka ovat arvostettuja maker-kulttuurissa ja joista suuri osa vastaa myös Virtauksen mielikuvaa kunnollisesta yhteisöstä. (Kaikissa kohdissa lähteenä Pullo, 2015)

• Teknologian hyödyntäminen – On selvää, että uusi tietotekniikka ja teknologia ovat vahvasti läsnä maker-yhteisöissä. 3D-tulostimet ja laser-leikkurit ovat ahkerassa käytössä maker-työtiloissa ja hakkerikulttuurista kumpuava kiinnostus laitteita ja tietokoneita kohtaan on entistä keskeisempää maker-kulttuurissa 2000-luvulla, kun korkealaatuinen teknologia on ennennäkemättämällä tavalla suuren yleisön ulottuvilla. Suomalaisessa maker-kulttuurissa teknologialla vaikuttaa kuitenkin olevan lähinnä välinearvo, eikä se ole samalla tavalla itsestäänselvyys jonka ympärillä koko toiminta pyörii, kuten Yhdysvalloissa. 
• Avoimuus ja läpinäkyvyys – Maker-kulttuurille on ominaista paitsi avoimet työtilat, myös avoin tiedonjako ja toiminnan läpinäkyvyys. Esimerkiksi ohjelmointiin liittyvissä asioissa maker-kulttuurille tyypillistä on avoimen lähdekoodin käyttö. Ajatus avoimesta lähdekoodista on lähtöisin 1980-luvulta, jolloin yhtiöt ryhtyivät lisensoinnin avulla estämään käyttäjiä parantelemasta tai muokkaamasta lähdekoodia. Maker-kulttuuriin siis sisältyy ajatus siitä, että tiedon pitäisi olla vapaasti jaettavissa ja kaikkien saatavilla, mikä liittyy myös seuraavaan kohtaan. 
• Jaettu asiantuntijuus – Tämä liittyy osittain myös edelliseen kohtaan; jaetulla asiantuntijuudella tarkoitetaan sitä, että erilaisissa projekteissa kerätty tieto jaetaan yhteisön kanssa, jotta kaikki voivat hyötyä muiden osaamisesta. Tämäntyyppinen ajattelu on hyvin ominaista myös kasvatuspsykologiassa ja erityisesti ilmiöopinnoissa, joten se sopii Virtauksen ajatusmaailmaan hyvin. 
• Tasa-arvo ja inklusiivisuus – Maker-kulttuurin lähtökohtana on se, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus osallistua maker-yhteisön toimintaan avoimessa työtilassa, esimerkiksi FabLabissä. Maker-työtiloissa on yleensä vähintään kerran viikossa avointen ovien päivä, jolloin kuka tahansa pääsee näkemään, mitä siellä tehdään ja myös kokeilemaan itse. Se, kuinka hyvin tämä tasa-arvon ideaali toteutuu käytännössä, on kyseenalaistettavissa; tästä kirjoittaa tarkemmin Hilppa.
• Autonomia – Maker-yhteisöt ovat lähtökohtaisesti autonomisia. Tämä ideaali kumpuaa suoraan makerin historiasta, DIY- ja hacker-liikkeistä, joista kumpikin sai alkunsa itsenäisyyden tarpeesta. Vaikka esimerkiksi FabLabeille on olemassa tietyt kansainväliset kriteerit, jokainen yhteisö ja työtila määrittelee itse omat toimintaperiaatteensa ja käytäntönsä. 
• Oppiminen ja itseohjautuvuus – Maker-kulttuurissa arvostetaan paitsi yhteisön, myös yksilöiden itsenäisyyttä. Yhteisön jäseniä kannustetaan oppimaan jatkuvasti uutta ja etsimään omatoimisesti tietoa. Tämä tutkiva ote ja ajatus läpi elämän jatkuvasta oppimisesta ovat myös kasvatuspsykologiaan sisältyviä ideaaleja. 
• Yhteisöllisyys – Vastapainona autonomialle ja itseohjautuvuudelle toimii maker-kulttuurin yhteisöllisyys. Maker-kulttuuri rakentuu nimenomaan yhteisöjen ympärille; yhteisölle tärkeiden asioiden yhdessä tekemistä arvostetaan kovasti. Jaettu asiantuntijuus liittyy myös kiinteästi tähän. 
• Kulutuskriittisyys – DIY:n kautta maker-kulttuurista on muodostunut osittain kulutusyhteiskunnan ja teollisen tuotannon vastainen liike. Taustalla elää ajatus siitä, että pyritään tekemään vain oikeasti tarpeellisia asioita tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Maker-yhteisöt pyrkivät usein kierrättämään ja käyttämään uudelleen materiaaleja. Maker-kulttuuri ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti vastakohta tai ratkaisu turhakkeiden maailmalle, mistä kirjoittaa lisää Emilia. (linkki tulossa) 
• Toimijuus – Ehkä tärkein arvo, jonka löysimme maker-kulttuurista, ja joka on todennäköisesti kaikkein hyödyllisin ilmiön kannalta, on tomijiuus. Niin DIY:n, hacker-liikkeen kuin itse maker-kulttuurinkin lähtökohtana on se, että yksilöstä tulee yhteiskunnassa paitsi kuluttaja ja vastaanottaja, myös keksijä, tekijä ja toimija. Maker-kultuuri pyrkii ottamaan maailmanlaajuisilta suuryrityksiltä vallan keksiä, suunnitella ja toteuttaa asioita ja tuomaan sen takaisin yksilöille ja yhteisöille. Koko Virtaus on joutunut ilmiöprosessin kuluessa kamppailemaan sen kanssa, miten toimijuuden kokemukseen on mahdollista päästä. Sama pyrkimys elää maker-yhteisöissä, minkä vuoksi uskon, että makerissä on jotakin sellaista, josta Virtaus voisi oppia

Lopuksi

Olemme Lakan kanssa tulleet siihen tulokseen, että maker-kulttuurissa olisi ollut enemmän kuin kylliksi aineksia koko ilmiömme aiheeksi. Siinä yhdistyvät lähes täydellisesti käsityö, yhteiskuntaoppiin liittyvät ilmiöt sekä toiminnallisuus, itseohajutuvuus ja yhteisöllisyys oppimisessa, jotka puolestaan liittyvät kiinteästi kasvatuspsykologiaan. Tämä onkin ehkä yksin ilmiön suurista haasteista: vasta kun on perehtynyt jo jonkin verran tiettyyn aihealueeseen on mahdollista nostaa esiin tutkimisen arvoisia asioita, jotka laajuudeltaan sopisivat esimerkiksi tällaisen kurssin aiheeksi. Ihanteellisessa tilanteessa ilmiötä varten täytyisikin ehkä voida tehdä itseään kiinnostavista aihealuesta jonkinlaista taustatutkimusta ennen varsinaista aihevalintaa. 

Vaikka siinä on paljon ihanteellista sekä yleisesti ottaen että tämän ilmiön kannalta, en tietenkään halua väittää, että maker-kulttuuri olisi ideologiana tai toiminnan tapana millään muotoa täydellinen. Odotettavissa onkin lähipäivinä kriittisiä näkökulmia makeriin kahdesta eri näkökulmasta. (materiaalinen näkökulma, tasa-arvon näkökulma)

Lähteet

Hatch, Mark. (2014). The Maker Movement Manifesto.

Kulle, Daniel. (2013). DIY and Gay Subculture. Esitelmä NECS-konferenssisa. Praha. 24.6.2013.

Pullo, Heikki. (2015). Tekemisen meininki: suomalainen maker-kulttuuri. Pro gradu –tutkielma, Turun yliopisto.

Söderberg, Johan. (2008). Hacking Capitalism. The Free and Open Source Software Movement. New York: Routledge. 

Kuluttajien ja symbolien välinen suhde

Virtauksella on ollut toiveena saada tehtyä oma kunnollisuuden sertifikaatti ilmiökurssimme lopputuotoksena. Toistaiseksi kysymysmerkkinä on, että millaiset kriteerit sen saamiseen laadittaisiin, kelle sen voisi myöntää ja miltä sertifikaattimme logo tulisi näyttämään. Käsitämme, että sertifikaatin logon tarkoituksena on, että kuluttaja sitä vilkaisemalla saa heti tietoa tai ainakin mielikuvia siitä, millainen tuote on kyseessä. Tuotemerkin ja sen logon avulla pyritään erottamaan tuote kilpailijoista. Oletamme, että sertifikaatti voi mahdollisesti jopa parantaa tuotteen myyntiä. Päätimme syventyä syvemmälle aiheeseen ja selvittää, onko logon symboliikalla (muodot, värit jne.) vaikutusta kuluttajan ostopäätöksiin. Ehkä sitten osaisimme suunnitella Virtauksen sertifikaatin logosta mahdollisimman hyvän ja tarkoituksenmukaisen? Voidaanko logojen symboliikalla ylipäätään vaikuttaa kuluttajiin?

Symbolit 

Symbolinen merkki kertoo kohteestaan. Yhteys merkin ja symbolin välillä on konventionaalinen, se perustuu tapaan, sopimukseen tai sääntöihin. Symbolissa merkin ja objektin välillä on sopimuksenvarainen suhde (Pierce 1998, 17-19 [MS595]). Semantiikassa eli merkitysopissa käytetyssä merkityksessä symboli on sana, aate, asia, mielikuva tai kuva, joka liittää yhteen kaksi tai useamman asian (https://fi.wikipedia.org/wiki/Symboli. 24.2.2015).

Mihin tarvitsemme erilaisia merkkejä, tunnistettavia muotoja, symboleja, tuotemerkkejä? Tuhannet visuaaliset viestit kilpailevat huomiostamme päivän aikana. Päivän mittaan saatamme vastaanottaa jopa 3000 visuaalista viestiä (HS 22.7.2001). Vastaavasti keskiverto amerikkalainen altistuu päivän aikana noin 1800 mainosviestille, mutta rekisteröi niistä ainoastaan kaksitoista (Castells 1996,334). Kilpailu lyhytkestoisen muistimme kapasiteetistä on valtavaa. Visuaalisen identiteetin avulla sanoma voidaan juurruttaa nopeammin ja tehokkaammin mieleemme, sillä on merkittävä rooli sanoman lähettämisessä (Mollenrup 1997,46). Visuaaliset symbolit ovat huomattavasti helpommin ja nopeammin hahmotettavissa kuin teksti (Mollenrup 1997,46). Symbolien avulla voidaan luoda voimakkaat mielleyhtymät tuotteen persoonallisuudesta (Putkinen 2002).  

Sertifikaattien logojen symboliikasta

Pohdimme Päärynät-pienryhmässämme ennakkokäsityksiämme siitä, onko sertifikaattien logoilla vaikutusta ostopäätöksiimme. Osittain ainakin näytti olevan. Monet meistä valitsevat sertifioidun tuotteen tarkoituksella ja tietoisesti. Useat meistä totesivat, että sertifikaatit joissa on suomenlippu-symboli (esimerkiksi Avainlippu) vaikuttavat luotettavilta ja lisäksi halutaan tukea kotimaisuutta, joten kyseiset tuotteet napataan ostoskoriin useammin. Kauhistuimme, kun kävimme tutkimassa Avainlipun standardeja ja huomasimme, ettei raaka-aineiden tulekaan olla suomalaisia kuin tietyn prosenttimäärän verran (http://suomalainentyo.fi/yrityksille/avainlippu/avainlipun-saannot/ 25.2.2015). Tuli melkeinpä petetty olo, kun tajusimme miten harhaanjohtavia symbolit voivat olla! 

Keskustelimme pienryhmässämme myös värien merkityksestä: vihreä väri on iskostunut ryhmämme jäseniemme joukossa symboloimaan luomu- tai ekotuotetta. Tästä virisi keskustelu McDonaldsin logosta, jossa on nykyään punaisen sijasta vihreä tausta: koittaako mäkkäri kiillottaa imagoaan ja tuottaa mielikuvia ekologisuudesta tämän värivalinnan avulla? Nykyään puhutaan yritysten tekemästä “viherpesusta”, eli kun yritys käyttää paljon aikaa ja varoja mainostaakseen ekologisuuttaan, mutta ei tee todellisia tekoja esim. päästöjen vähentämiseksi (http://greenwashingindex.com/about-greenwashing/#what 23.02.16).

Merkeistä erityisesti symbolit perustuvat aina ihmiseen luomiin ja omaksumiin kulttuurin ja sosiaalisiin koodeihin (Mick 1986, 201). Myös sertifikaatit ovat ihmisen luomia symboleja, joista ainakin osa tunnistetaan universaalisti (Anttila 2006, 367–368). Visuaalinen merkki perustuu analogiselle eli vastaavuuspäättelylle ja esimerkiksi kukkaa esittävä kuva tunnistetaan kukaksi kielestä ja kulttuurista riippumatta (Anttila 2006, 367–368). Uskomme, että tämän takia esim. ympäristömerkeissä toistuvat samat luontoon liittyvät kuviot ja vihreäsävyiset värit. Ne on helppo assosioida kuvaamaan samaa asiaa. 

Aisteihin vetoavassa markkinoinnissa sovelletaan usein aistimuksia ja käsityksiä muun muassa kuluttajan tunteisiin ja mieltymyksiin (Krishna 2012, 334–335). Aistit synnyttävät kognitioita ja edelleen tunteita (Krishna 2012, 334–335). Monissa sertifikaateissa käytetäänkin tunteisiin vetoavia symboleita, kuten esimerkiksi Rainforest alliancen merkissä on pieni suloinen sammakko ja Joutsenmerkissä Suomen kansallislintu joutsen. Nämä saattavat vaikuttaa kuluttajan päätöksiin alitajuntaisesti. 

Kuten totesimme aiemmin, monet valitsevat setifioidun tuotteen tietoisesti. Jäimme kuitenkin pohtimaan, valitaanko sertifioitu tuote usein vain siksi, koska nähdään jokin tuttu merkki tai symboli ja informaatiotulvan seurauksena turvaudumme siihen?

Harmiksemme emme löytäneet suoraa tutkimusta juuri sertifikaattien symbolien vaikutuksesta kuluttajiin. Olisimme myös toivoneet löytävämme lähteitä jotka pureutuvat aiheeseen tarkemmin: esimerkiksi miten eri värit vaikuttavat alitajuntaisesti ostopäätökseen tai fiilikseen kyseisestä tuotteesta, tai onko joitakin tiettyjä symboleja tai muotoja jotka vetoavat meihin. 

Lähteet

Putkinen Pekka, 2002: Pro logo, tuotemerkki ei ole brändi. Pro gradu- tutkielma. Tampereen yliopisto.

Kaisa Harjunen, 2014: Kuvallinen markkinointi sosiaalisessa mediassa, semioottinen analyysi.Pro gradu- tutkielma. Tampereen yliopisto. 

http://greenwashingindex.com/about-greenwashing/#what (23.02.2016)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Symboli (24.2.2015)

http://suomalainentyo.fi/tietoa-meista/saannot/ (24.2.2015)

Jälkikirjoitus - meidän fiiliksiä

Tämän blogipostauksen kuluttajien ja symbolien välisestä suhteesta oli tarkoitus olla hiotumpi. Olemme olleet todella innoissamme tästä aiheesta, koimme omistajuutta siihen ja pystyvyyden tunteemme oli korkealla. Kuitenkin juuri ennen postauksen julkaisuajankohtaa ilmiökurssimme koki suunnanvaihdoksen: esitettiin, ettei kurssin lopputuotoksena olisikaan Virtauksen kunnollisuuden sertifikaatti. 

Tämä herätti meissä, Lindassa ja Vilmassa, suuria pettymyksen ja turhautumisen tunteita. Meidän postauksemme, tiedon keruumme ja toimintamme ilmiön merkeissä oli kokoajan tähdännyt kuvitteellisen sertifikaatin luomiseen. Nyt menetimme otteen koko ilmiöstä. Ehdotus herätti meissä paljon kysymyksiä. Olemmeko tehneet turhaa työtä koko ajan? Kiinnostaako kumpaakaan edes etsiä tietoa aiheesta enää? Miksi edes julkaista tämä uusi postaus jos koko sertifikaattia ei tule? 

Kuitenkin, suuunnanmuutokset ja epävarmuus tulevasta kuuluvat  ilmiöprosessiin, eikä se välttämättä aina ole huono asia. Uusi ehdotus lopputuotoksesta kuulosti toimivalta. Uskomme tämänkin muutoksen vievän meitä kohti lopullista päämäärää. Halusimme kuitenkin tuoda tapahtuneen esille jotta blogiin välittyisi aitoa ilmiöprosessiin liittyvää tunteiden kirjoa. Saa nähdä, millaiseen lopputuotokseen päädymme. Pysykää siis kuulolla! Jännityksellä loppupaneelia odottaen,

Vilma & Linda

Perustarpeet ihmisen toimintaa ja hyvinvointia ohjaamassa

Sjöblom, Mälkki, Sandström & Lonka kuvaavat (2016, s. 19) Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoriaa makroteoriaksi motivaatiosta, persoonallisuuden kehityksestä ja hyvinvoinnista (ks. esim. Deci & Ryan 1985, 2000, 2008; Ryan & Deci 2000, 2009).  Teoria keskittyy tarkastelemaan etenkin tahdonalaista käyttäytymistä ja sitä tukevia olosuhteita (mp.). Esimerkiksi motivaation suhteen tämä tarkoittaa sitä, että itseohjautuvuusteoria pitää sisäistä motivaatiota ihmisille luontaisena taipumuksena, jonka ylläpitämiseen tarvitaan sitä tukevia olosuhteita. Näin ollen teoria ei tarkastele sitä, mikä saa aikaan sisäistä motivaatiota, vaan millaiset olosuhteet mahdollistavat ja ylläpitävät tai vastaavasti heikentävät sisäisen motivaation ilmenemistä. (Ryan & Deci, 2000, s. 70.)

Itseohjautuvuusteoria koostuu viidestä miniteoriasta (Sdt, 2016). Me tarkastelemme lähemmin miniteoriaa, joka määrittelee ihmiselle kolme psykologista perustarvetta. Decin ja Ryanin (2013, s. 14) määrittelemät perustarpeet ovat omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Psykologiset perustarpeet ovat universaaleja: ne esiintyvät kaikkialla maailmassa kulttuurista riippumatta. Tarpeita ei myöskään opita, vaan ne ovat kehittyneet ihmiselle aikojen saatossa. (mp.) Voidaan myös puhua synnynnäisistä psykologisista perustarpeista (Ryan & Deci, 2000, s. 68).

Omaehtoisuus tarkoittaa itseohjautuvuutta, kokemusta vapaasta tahdosta ja vapaaehtoisesta toiminnasta, jossa tekeminen ei tunnu ulkoa ohjatulta. Toiminta voi olla riippuvaista muista tai itsenäistä. (Ryan & Deci, 2000, s. 74, ks. myös Reis ym., 2000, s. 420.) Ihminen nauttii toiminnasta ja kokee arvostavansa niitä päämääriä, joita toiminta edistää (Martela, 2014). Omaehtoisuus toteutuu vuorovaikutus- ja luottamussuhteessa toisten ihmisten kanssa, ja on eri asia kuin itsenäisyys (Deci & Ryan, 2007, s. 15-16).  Kyvykkyyden perustarve täyttyy, kun tekeminen sujuu, ihminen kokee osaavansa työnsä, pystyvänsä suorittamaan tehtävänsä ja saa haluttuja tuloksia ja vaikutuksia aikaan (Martela, 2014; Reis ym., 2000, s. 420). Hyvät työtehtävät tarjoavat mahdollisuuksia kokea kyvykkyyttä ja vahvistaa sen tunnetta. Jos tehtävän taso on vaikeampi kuin ihmisen taidot ja kyvykkyys, työn suorittaminen aiheuttaa huolta ja ahdistusta, mikä ei helpota oppimista ja hyvinvointia (Sjöblom ym., 2016, s. 28). Ihmisellä on perustava tarve olla yhteydessä toisiin. Yhteisöllisyyden perustarve täyttyy, kun saamme olla yhteydessä toisiin, joilla on merkitystä (Reis ym., 2000, s. 420) ja koemme olevamme osa kannustavaa, turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä. Tällöin olemme parhaimmillamme myös opiskelukavereina. (Martela, 2014.)

Kaikki kolme perustarvetta ovat yhtä tärkeitä, samoin kuin niiden keskinäinen synergia. Kuitenkin toiminnan luonteesta riippuen toinen voi joskus olla toista vähäisemmässä roolissa. Joissakin tilanteissa yhteisöllisyys voi olla joskus vähemmän keskeinen esimerkiksi sisäisen motivaation synnyssä. Toisaalta toisessa tilanteessa, kuten syrjäytymisriskissä olevan nuoren elämässä, yhteisöllisyys voi nousta tarpeista tärkeimmäksi. (Sjöblom ym., 2016, s. 33.)

Perustarpeet eivät ole itseisarvo sinänsä, vaan ne liittyvät olennaisesti motivaatioon, oppimiseen ja hyvinvointiin. Perustarpeiden tulee tyydyttyä, jotta ihminen toimisi tehokkaasti ja voisi hyvin. Teoria on laajasti tutkittu, mutta sen eri osa-alueet ovat painottuneet tutkimuksissa hieman epätasaisesti. Tutkituin lienee omaehtoisuus ja keinot sen tukemiseksi. (Sjöblom ym., 2016, s. 19, 22.) Perustarpeiden tyydyttyminen on useiden tutkimusten mukaan edellytys motivoitumiselle, sitoutumiselle ja hyvinvoinnille. Sosiaalinen, kulttuurinen ja fyysinen ympäristö voi niin tukea kuin estääkin perustarpeiden täyttymistä. (ks. esim. Ryan & Deci 2000; Sjöblom ym., 2016; Reis, Sheldon, Gable, Roscoe & Ryan  2000.) Sjöblom ym. (2016, s. 34) totesivat tutkimuksessaan, että sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön vaikutusta on tutkittu enemmän, kun taas fyysisen ympäristön vaikutusta psykologisille toiminnoille aliarvioidaan.

Motivoitumisesta, sitoutumisesta ja sosiaalisen ympäristön merkityksestä

Ryan ja Deci kirjoittavat, että kehityspsykologien (ks. esim. Bowlby 1979) mukaan taaperoikäisen sisäsyntyinen motivaatio näkyy hänen tutkivassa käytöksessään. Turvallinen kiintymyssuhde ennustaa lapsilla korkeampaa tutkivaa käytöstä. Ryanin ja Decin mukaan sisäisen motivaation ilmenemisessä voidaan löytää samanlainen dynamiikka: kun on omaehtoisuutta ja yhteisöllisyyttä helpottavia tai tukevia tekijöitä, mahdollisuus sisäisesti motivoituneelle toiminnalle kasvaa. Kun taas omaehtoisuus ja yhteisöllisyys on uhattuna, potentiaali sisäisesti motivoituneelle toiminnalle laskee. (Ryan & Deci, 2000, s. 71.) Kun perustarpeet tulevat tyydytettyä, ihminen kokee yleisesti vapaaehtoisuutta, halukkuutta ja valinnanmahdollisuutta. (Deci & Ryan, 2013, s. 16.) Mikäli ihmisen perustarpeista yksi tai useampi jää tyydyttymättä, tuntuu, että toimintaa kontrolloidaan ulkoapäin ja toiminta voi alkaa tuntua painostavalta. Ihminen voi myös kokea totaalisen motivaation puutoksen, jolloin jopa työn kunnioittaminen on vaikeaa. (Deci & Ryan, 2013, s. 16-18.) Ryanin ja Decin (2000, s. 71) mukaan onkin tärkeää muistaa, että ihmiset ovat sisäisesti motivoituneita vain sellaisissa tehtävissä, joissa on heille henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita. Tällaiset tehtävät ovat elämyksellisiä, haastavia tai niillä on muutoin yksilölle merkittävää esteettistä arvoa (mp.).

Jos sosiaalinen ympäristö tukee perustarpeiden tyydyttymistä, ihmiset työskentelevät paremmin. On tutkittu, että jos yhteisön johtaja tukee työntekijöiden omaehtoisuutta, myös kyvykkyyden ja yhteisöllisyyden tunteet kohenevat. Toisaalta sama toimii myös toisin päin: mikäli johtaja on erityisen kontrolloiva, vaikuttaa se työntekijöiden omaehtoisuuden lisäksi myös kyvykkyyteen ja yhteisöllisyyteen. (Deci & Ryan, 2013, s.18.) Perustarpeet ovat siis dynaamisessa suhteessa toisiinsa. Tämä sama ilmiö on todettu toisessa tutkimuksessa, jossa huomattiin, että opettajat, jotka tukivat yhteisöllisyyttä, herättivät oppilaissaan voimakkaamman kiinnostuksen, halun haasteiden kohtaamiselle ja sisäisen motivaation (Ryan & Deci, 2000, s. 71). Myös Reis ym. (2000, s. 419) totesivat, että ihmiset, jotka tunsivat korkeaa omaehtoisuutta ja kyvykkyyttä, raportoivat keskimääräistä parempaa hyvinvointia.

Olisiko siis mahdollista, että jos Virtauksen sosiaalinen ilmapiiri tukisi perustarpeiden tyydyttymistä, sen jäsenet työskentelisivät paremmin? Onnistuimmeko rakentamaan ilmiö-kurssillemme turvallisen ja yhteisöllisyyttä lisäävän ympäristön? Millaisilla toimilla omaehtoisuutta, kyvykkyyttä ja yhteisöllisyyden kokemuksia voisi lisätä? Miten ryhmän tulisi toimia, jotta se tukisi näitä? On mielenkiintoista tutkia, miten ryhmän jäsenten perustarpeiden tyydyttymisen aste vaikuttaa ryhmässä työskentelyyn. Tätä selvitämmekin parhaillaan kyselyn avulla.

Psykologisten perustarpeiden tyydyttyminen on myös edellytys sille, että työhön voi sitoutua (Deci & Ryan, 2013, s. 21). Tämä siis tarkoittaa sitä, että Virtauksessakin sen jäsenten perustarpeiden tulisi tyydyttyä, jotta ilmiöön ja ylipäätään koko ryhmän toimintaan on mahdollista sitoutua. Liika kontrolli, liian helpot tai vaikeat haasteet, sekä yhteisöllisyyden puute häiritsevät itsensä toteuttamista johtaen yksilöiden aloitekyvyn ja vastuunkannon heikkenemiseen (Ryan & Deci, 2000, s. 76). Pohdimme Mustikoiden kanssa, että ainainen kiire ja selvien rakenteiden puuttuminen on voinut estää perustarpeita tyydyttymästä, joten toimintaan on ollut haastavaa sitoutua. Lisäksi toisinaan liiankin vaikeat haasteet ryhmän toiminnassa ja päätöksenteossa ovat voineet heikentää yksilöiden vastuunkantoa yhteisestä projektista. Perustarpeiden tyydyttymättömyys on myös voinut johtaa motivaatio-ongelmiin. Jatkoreflektointia varten oleellinen kysymys on, mitä voisimme ryhmän toiminnassa muuttaa, jotta perustarpeet tyydyttyisivät, sitoutuminen vahvistuisi ja ryhmäläiset voisivat paremmin.

Yhteisöllisyyden tukemisen tavoista ja vaikutuksista hyvinvoinnille

Keskitymme tässä osiossa tarkastelemaan erityisesti yhteisöllisyyteen liittyvän tarpeen toteutumiseen vaikuttavia tekijöitä. Reis ym. (2000, s. 422) muodostivat tutkimuksessaan olemassa olevien mallien perusteella seitsemän kohdan listan asioista, joiden voidaan uskottavasti ajatella vaikuttavan yhteisöllisyyden tunteeseen. Olemme suomentaneet listan ja laittaneet perään alkuperäisessä lähteessä (mp.) käytetyt lähteet.

1. Kommunikointi/keskusteleminen itselle merkittävistä asioista (Parks & Floyd, 1999; Reis & Patrick, 1996).
2. Osallistuminen yhdessä tekemiseen (Duck & Wright, 1993; Markman & Kraft, 1989; Tiger, 1969; Wood & Inman, 1993).
3. Ihmisellä on ystäväjoukko, jonka kanssa voi viettää vapaa-aikaa (Newcomb, 1961; Rubin, 1983).
4. Tulee ymmärretyksi ja kokee olevansa arvostettu (Reis & Shaver, 1988; Swann, 1990).
5. Osallistuminen miellyttävään tai muuten nautinnolliseen tekemiseen (Clark & Watson, 1988; Lott & Lott, 1972).
6. Välttää konflikteja ja argumentteja, jotka etäännyttävät ja vähentävät sitoutuneisuutta toisiin (Gottman, 1994; Notarius & Markman, 1993).
7. Omahyväisten/itsevarmojen tai epävarmojen tunteiden välttäminen, joka suuntaa ihmistä itseen päin ja toisista pois päin (Pyszczynski & Greenberg, 1987; Ryan, Plant & Kuczkowski, 1991; Wood, Saltzberg, Neale, Stone & Rachmiel, 1990).

Reisin ym. (2000) omassa tutkimuksessa tutkittiin 76:n yliopistossa psykologiaa opiskelevan perustarpeiden toteutumista kahden viikon ajan jokapäiväisissä toiminnoissa. Tutkimuksessa (Reis ym., 2000, s. 427) merkityksellisistä asioista puhuminen, ymmärretyksi tuleminen sekä itsensä arvostetuksi kokeminen olivat erittäin vahvasti yhteyksissä päivittäiseen yhteisöllisyyden tunteeseen. Tutkimuksessa tuli selvästi esille, että mitä enemmän edellä mainittuja asioita, sitä enemmän koettiin yhteisöllisyyden tunnetta. Myös hengailu ja kivojen asioiden tekeminen yhdessä lisäsi yhteisöllisyyttä. Vastaavasti liika itsevarmuus ja epävarmuus vaikuttivat negatiivisesti yhteisöllisyyden tunteeseen. (mp.)

Näiden tulosten perusteella on mielenkiintoista nähdä, ovatko ryhmässämme ilmiön aikana joissakin ryhmätapaamisissa toteutetut vapaammat hetket ja leikit vaikuttaneet ryhmäläistemme yhteisöllisyyden kokemukseen. Ihmiselle itselle merkityksellisistä asioista puhuminen, kuulluksi tuleminen ja itsensä arvostetuksi kokeminen ovat puolestaan ns. metatason asioita, joiden kohdalla meidän täytyy pohtia, vallitseeko ryhmässämme turvallinen ja näitä toteuttava ilmapiiri. On tullut esimerkiksi ilmi, että toimintaperiaate, jonka mukaan ennen asian esittämistä tulisi miettiä, edistääkö se käsiteltävää asiaa, on saanut jotkut ryhmäläiset vetäytymään. Heidän mukaansa periaate on vähentänyt yhteisöllisyyden tunnetta. Miten voisimme ryhmänä vaikuttaa siihen, että yhteisöllisyyden tarpeen tyydyttyminen olisi mahdollista?

Fyysisen ympäristön merkityksestä perustarpeiden täyttymiselle

Sjöblom ym. toteavat tutkimuksessaan (2016), että fyysisen ympäristön toimivuus on merkittävässä roolissa psykologisten perustarpeiden toteutumisessa. Fyysinen ympäristö voi estää tai edistää itsensä ylittämistä, uusien taitojen kehittymistä (mts. 20), oppimista ja opiskelua (mts. 22) ja hyvinvointia niin oppimisympäristöissä, työympäristöissä kuin luovassa toiminnassakin (mts. 18). Keskeiseksi tutkimuksessa nousi kyvykkyys. Fyysinen ympäristö esti kyvykkyyden kokemusta, kun työvälineet olivat hukassa, vääränlaisia tai puutteellisia, työtilan ergonomia tai käytännöllisyys ei tukenut työtehtävää tai työpiste oli vieras. Edellä mainittuja asioita parantamalla kyvykkyyden tunnetta voitiin lisätä. Jos tuntuu ettei pysty suoriutumaan töistään, kokee kykenemättömyyttä työyhteisössä tai laajemmin ammatillisessa yhteisössä, on vaikea kokea myöskään yhteenkuuluvuutta yhteisöön. (mts. 27-28.) Omaehtoisuuden kokemusta voitiin edistää itseohjautuvuuden tukemisella mm. teknologian, ympäristöön sulautettujen vihjeiden, kuten kylttien ja merkkien sekä arkkitehtuurin ja toimivan työskentely-ympäristön keinoin (mts. 25).

Näkemyksemme mukaan Virtauksella on ilmiön aikana ollut hukassa erinäisiä työvälineitä, kuten toimintaperiaatteet, aikataulut, työskentelytavat ja tavoitteet. Työvälineiden ollessa hukassa, myös kyvykkyyden kokemus, ja toisaalta myös omaehtoisuuden kokemus on ollut hukassa. On vaikea toimia omaehtoisesti ja viedä ilmiötä eteenpäin, jos ei ryhmälläkään ole riittävän selkeää, yhteistä käsitystä siitä, mikä on tavoite. Samoin on vaikea tuntea kyvykkyyttä, jollei tiedä, mitä voisi työskentelyn eteen tehdä. Yhteisöllisyyden peruspilarit, arvostuksen ja kuulluksi tulemisen kokemukset, ovat vaihdelleet ilmiöprosessin aikana. Näihin kaikkiin on vaikuttanut mitä suuremmissa määrin aika.  Yhtä kaikki, tähänastisten keskustelujen ja yleisen ilmapiirin mukaan moni on kokenut hyvin moniuloitteisesti psykologisten perustarpeiden tyydyttymättömyyttä, mikä on aiheuttanut sen, ettei kognitiivisille toiminnoille, oppimiselle ja itsensä ylittämiselle ole vapautunut aikaa ja energiaa.

Lopuksi

Teemme huomenna viimeiset kyselyt tutkimukseemme liittyen ja sen jälkeen pääsemme katsomaan, kuinka virtauslaisten perustarpeet ovat tyydyttyneet ilmiö-kurssin aikana. On jännittävää nähdä, kuinka erilaisia vastauksia saamme. Kokemukset ovat aina yksilöllisiä, ja ihmiset voivat kokea samankin ryhmätilanteen aivan päinvastoin. Tuloksia analysoimalla toivomme oppivamme perustarpeiden toteutumisen edistämisestä ja ehkäisemisestä. Toivomme saavamme viitteitä siitä, millaisia keinoja voisimme jatkossa ryhmässämme käyttää perustarpeiden toteutumisen vahvistamiseen.

• Jenni, Heini ja Laura  

Lähteet:

Deci, E. & Ryan, R. (2013). The Importance of Universal Psychological Needs for Understanding Motivation in the Workplace.

Martela, Frank, (2014). http://frankmartela.fi/2014/04/itseohjautuvuusteoria-eli-kolme-vastausta-siihen-mika-tekee-ihmisen-onnelliseksi/ Viitattu 12.2.2016.

Reis, H., Sheldon, K., Gable, S., Roscoe, J. & Ryan, R. (2000). Daily Well-Being: The Role of Autonomy, Competence, and Relatedness. PSPB, Vol. 26. No 4, April 2000. The Society for Personality and Social Psychology, Inc.

Ryan, R. & Deci, E. (2000). Self-Determination Theory and the Facilitation of Intrinsic Motivation, Social Development, and Well-Being. American Psychologists, Vol. 55. No 1,  January 2000. The American Psychological Assosiation, Inc.

Sjöblom, K., Mälkki, K., Sandström, N., Lonka, K. (2016). Does Physical Environment Contribute to Basic Psychological Needs? A Self-Determination Theory Perspetive on Learning in the Chemistry Laboratory. An official journal of EARLI. Frontline Learning Research Vol.4 No. 1 (2016), s. 17-39.

Sdt, Self-Determination Theory. 2016. http://www.selfdeterminationtheory.org/theory/ Viitattu 23.2.2016.