Maker-kulttuuri kouluissa

to make (engl.) = tehdä, luoda, väsätä, näpertää, väkertää, värkätä…

Olen ennen tätä blogipostausta tutkinut maker-kulttuurista kumpuavia kasvatukseen ja koulussa oppimiseen liittyviä käytäntöjä ja ideologioita. Tunnustaudun itsekin tee-se-itse -ihmiseksi ja tulevana opettajana olen ollut innoissani maker-kulttuurin vallankumouksellisuudesta ja lupauksesta voimaannuttaa niin lapset kuin aikuisetkin oman elämänsä Pelle Pelottomiksi. Samanlainen lataus liittyy myös ilmiöpedagogiikkaan, jossa on luvattu olevan potentiaalia mullistamaan koko kouluoppiminen. 

Kuvan lähde: BusinessBlog

Maker-kulttuuriksi kutsuttu toiminta on Suomessa vielä marginaalista ja pääosin harrastuspohjaista, kun USA:ssa se on valtava bisnes ja herättänyt viime vuosina vakavasti otettavaa kiinnostusta myös opetuksen ja oppimisen saralla. Suomessakin koulutuskenttä on reagoinut maker-kulttuurin rantautumiseen: teknologiakasvatuksen Innokas! -verkosto järjesti syksyllä 2015 Digital Fabrication in Education -tapahtuman Helsingin yliopistolla, jossa lähestyttiin maker-kulttuurin ja koulutuksen yhteisiä rajapintoja. Helsingin yliopiston käsityötieteen uusissa tutkintovaatimusluonnoksissa mainitaan maker-kulttuurille tyypillinen tekemisen tapa ja uusien teknologioiden hyödyntäminen. Vuonna 2012 perustettiin Helsingissä, Espoossa ja Turussa toimiva elektronisen taiteen Käsityökoulu Robotti, joka pyrkii luomaan toimintaedellytyksiä lasten omaehtoiselle maker-kulttuurille, taiteellisen työskentelyn keinoin.

Mutta kuinka lähellä tai kaukana makerin idealismi oikeastaan on suomalaisesta koulumaailmasta? Onko maker-pedagogiikka yhtä kuin koulun tekninen työ + ohjelmointi? Mistä oikeastaan on kyse ja mitä ammennettavaa maker-kulttuurista voisi erityisesti käsityön opetuksessa olla? Mitä on maker-ajattelun kasvatuksellisen ulottuvuuden ytimessä? Mm. näiden kysymysten äärelle olen päätynyt tällä ilmiöoppimisen kurssilla, monien mutkien kautta.

Käsillä ajattelemisen taito osana kouluopetusta

”Costruction of knowledge happens remarkably well when students build, make and publicly share objects.” (Seymour Papert)

Stanfordin yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessori Paulo Blikstein kirjoittaa artikkelissaan Digital Fabrication and ‘Making’ in Education: The Democratization of Invention (2013), että maker-kulttuuriin liitettävät muotoilu-, tekniset ja ongelmanratkaisutaidot ovat nyt ja tulevaisuudessa välttämättömiä kansalaistaitoja, osa 2000-luvun lukutaitoa ja siksi ne tulisi saada lasten ulottuville ja harjoiteltaviksi (s. 2-3). Blikstein on ollut perustamassa Stanfordin yliopiston yhteyteen FabLab@school -verkostoa, joka tutkii erityisesti opetuskäyttöön valjastettuja FabLabeja. Artikkelissaan Blikstein tuo neljän tositapauksen kautta esiin mm. seuraavia makerista kumpuavia merkittäviä oppimisen paikkoja:

• oppilaita ohjataan kohti yhä monimutkaisempien yritelmiä
• epäonnistumisista johtuvia pettymyksiä joudutaan kohtaamaan mutta niistä päästään yli yhteisön tuella
• oppiaineiden/tieteenalojen väliset rajat menettävät täysin merkityksensä projekteissa
• FabLabit vetävät puoleensa tyyppejä, joiden ei yleensä oleteta kiinnostuvan teknologiasta tai luonnontieteistä

USA:n ja Suomen kouluja vertailtaessa on hyvä huomata, että meillä käsityön opetus ja siihen sisältyvä tekninen työ on edelleen mukana peruskoulujen opetussuunnitelmissa kun taas USA:ssa siitä on viime vuosikymmeninä monissa kouluissa luovuttu ajatellen, ettei käsityöläisyyttä nyky-yhteiskunnassa enää tarvita. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan luopumisesta menneen maailman traditioista, vaan käsityöllisen ajattelun harjoittelemisesta. Käsillä tekemisen tarve ja taito on ollut perustavaa ihmiseksi kehittymisessä ja ihmisenä olemisessa aina. Nykyihminen on yhdistänyt käsityötaitoon teollisen valmistamisen, jolloin käsityöllistä ajattelua kutsutaan muotoiluksi (design). Miksi siis yhtäkkiä tuota "käsillä ajattelemisen" taitoa ei enää tarvittaisi? 

Käsityökasvatuksessa kokonaisen käsityön (yleisemmin design thinking) käsite kuvaa juuri tätä suunnittelun ja ongelmanratkaisun prosessia, jonka periaatteita Kaiju Kankaan (2016) mukaan ovat:

• aito ja merkityksellinen konteksti oppimiselle
• haastavat, monimutkaiset suunnitteluongelmat
• ongelmia ratkotaan useiden iteratiivisten kierrosten ajan
• ajattelun, tekemisen ja reflektoinnin jatkuva saumaton vuorottelu

Suomessa kokonainen käsityö on käsityön oppiaineen kantava periaate (Opetussuunnitelman perusteet 2014) eli ajatuksena on, että lapsi ottaa haltuun koko prosessin tuotteen kehittelystä sen valmistamiseen. Kokonaisen käsityön prosessi kuvaa mitä tahansa luovan työn prosessia ja myös ilmiöoppiminen etenee samaan tapaan. Yhteistä uudessa OPS:issa ja maker-kulttuurissa on uuden teknologian, kuten digitaalisen valmistamisen (digital fabrication) hyödyntäminen. Erotuksena perinteiseen ajatukseen käsityön sisällöistä, "uudessa käsityössä", kuten maker-tyyppisessä tekemisessä, voidaan suunnitella ja valmistaa kokonaisia systeemejä tai laitteita.

Vallankumouksellisinta "maker-pedagogiikassa" saattaakin siis olla käsityön palauttaminen USA:ssa osaksi kokonaisvaltaista kouluoppimista sekä sen päivittäminen saman tien 2010-luvulle. Makerin ohella opetusala on kiinnostunut Tinker-movementista, joka nojaa enemmän perinteiseen nikkarointiin. Tinkerissä tutunkuuloisia avainsanoja ovat Gever Tulleyn, Tinkerin Schoolin perustajan, mukaan

• oikeat työkalut ja materiaalit
• lasten omat hullut ideat
• aikaa pitkille projekteille: yrittämiselle, erehtymiselle ja uudelleen yrittämiselle
• aikuinen on yhteistyökumppani ja kanssakulkija, ei opettamassa jotain tiettyä asiaa

Maker-/tinker -tyyppisen työskentelyn vaikutusta oppimiseen tutkitaankin USA:ssa innokkaasti. Harvardin yliopiston Project Zero -sivustolta löytyy hakusanalla “maker” 95 aiheeseen liittyvää juttua tai artikkelia. Suomalaisessa koulujärjestelmässä käsityön arvostus on opetussuunnitelman perusteella säilynyt, eikä pelkästään käsityötradition säilyttämisen näkökulmasta vaan ottamalla vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta ja tarjoamalla osaltaan välineitä aktiiviseen kansalaisuuteen.

Suomalainen lasten MakerSpace löytyy joka koululta mutta uskaltavatko tytöt astua sinne?

“Schools manifest how they value a particular activity by building a space for it. --- Only then can likeminded students gather together, hang out, do projects, talk about them, and create a productive subculture in schools.” (Paulo Blikstein 2013, s. 6)

Käsityön itseisarvosta suomalaisessa koulussa kertoo myös sille osoitetut erityiset tilat ja välineet. Kävin tutustumassa taidepainotteisen käsityökoulu Robotin viikoittain kokoontuvaan 9-12 -vuotiaiden ryhmässä, joka kokoontuu erään helsinkiläisen koulun teknisen työn luokassa. Näin tutun tilan uudessa valossa, lasten "MakerSpace":na. Ja näitä siis löytyy siis periaatteessa joka koulusta! Tietokoneet, 3D-tulostimet ja laserleikkurit ovat harvinaisempi näky teknisen työn luokissa vielä toistaiseksi mutta tälle koululle ne oli kuitenkin onnistuttu hankkimaan. Tila on keskeinen lähtökohta Käsityökoulu Robotin vielä muotoutumisvaiheessa olevalle toiminnalle. Robotin unelmana on pitkäjänteinen ja paikkasidonnainen toiminta, lasten omaehtoisten projektien MakerSpace, jolla olisi oma “paikan henki”. Aloin nähdä iltaisin tyhjillään olevat teknisen työn luokat hukattuna mahdollisuutena. Joten: maker-kerho joka koululle iltapäiviin? Miltä kuulostaisi? Käsityökoulu Robotti on julkaissut elektronisen askartelun oppaan, jolla pääsee hyvin matalan kynnyksen maker-meiningin alkuun.

Käsityökoulu Robotin meininkiä Helsingissä

Heikki Pullo näyttää miten 3D-printteri toimii

Yhteinen koulun käsityöhön, maker-kulttuuriin ja teknologiakasvatukseen liittyvä ongelma sekä meillä että kollegoilla Atlantin toisella puolella on ilmiöiden voimakas sukupuolittuneisuus. Tekstiilityötä opiskelevat ja harrastavat tytöt ja naiset, teknistä työtä ja teknologiaa pojat ja miehet. Teknisen työn luokka on maskuliininen tila, jossa tytöt tuntevat olonsa helposti torjutuksi. Vaaditaan herkkyyttä tunnistaa tiloissa ja kulttuurissa vallitsevia inkluusion esteitä, joista Sylvia Martinez kirjoittaa artikkelissaan EdSurge -oppimisteknologiasivustolla.

Vaikka suomalainen koulu on koko olemassaolonsa ajan osallistunut tällaisen rakenteellisen sukupuoleen perustuvan kahtiajaon ylläpitämiseen ja uusintamiseen, haluaisin kuitenkin uskoa, että koulusta voisi lähteä liikkeelle myös uudenlainen tekemisen kulttuuri, joka kohtelisi tyttöjä ja poikia tasavertaisesti. Käsityö oppiaineena on kaikille sukupuolesta riippumatta sama, opetussuunnitelmassa ei ole erikseen sisältöjä tai tavoitteita tytöille ja pojille. Kouluissamme on jo poikkeuksellisen hyvä kasvualusta maker-ideologian istuttamiselle: pätevät pedagogit, asialliset tilat ja laitteet sekä uudet opetussuunnitelman perusteet.  Maker-ideologian soveltaminen kasvatuksessa ja opetuksessa ei ole ensisijaisesti kiinni laitteista vaan asenteesta, tekemisen meiningistä (Pullo 2015, s. 1). Käsityökoulu Robotissa esimerkiksi puretaan elektronisia laitteita ja katsotaan mitä niiden sisällä on, tutkitaan, mikä on eri komponenttien funktio. Rakennetaan jotain uutta ja omaa tietämättä välttämättä miksi ja mihin se johtaa.  

Aktiivisen maker-kansalaisen ihanteen kiteyttää seuraavasti värkkääjä Nuppu Stenros videollaan 3 minuuttia maker-kulttuurista:

“--- ei oo vaan semmonen passiivinen kuluttaja, jolle tapahtuu asioita, vaan on aktiivinen tekijä, joka voi omalla tekemisellään, itse tekemisellään, muuttaa omaa ympäristöään.” 

Lähteet:

Blikstein, P. (2013). Digital Fabrication and ’Making’ in Education: The Democratization of Invention. In J. Walter-Herrmann & C. Büching (Eds.), FabLabs: Of Machines, Makers and Inventors. Bielefeld: Transcript Publishers.

OPH. Opetussuunnitelman perusteet 2014.

Pullo, H. (2015). Tekemisen meininki: suomalainen maker-kulttuuri. Pro Gradu. Turun yliopisto / Kasvatustieteiden tiedekunta.