Vierailu Kaupunkiverstaalle: Kaikille avointa maker-kulttuuria etsimässä

Maker- ja DIY-kulttuuri ovat tulleet ilmiömme kautta aivan uudella lailla tarkastelun kohteeksi. Alussa mieleeni tulvi erilaisia ajatuksia, kuten onkohan Suomessa kuitenkin kyseessä enemmänkin Kallion hipsterihemmojen lanseeraama downshifting aatteen kaupallinen osa, jossa näennäisesti tehdään yhdessä, mutta lopulta kyse on turhakkeiden tuottamisesta ja niiden myynnistä myös palveluiden ja yhteisöllisten tapahtumien muodossa. Heikki Pullo mainitsee artikkelissaan Tekemisen meininki; suomalainen Maker-kulttuuri toiminnan olevan maker-kulttuurin ydin ja sellaisten projektien tekeminen, jotka ovat tärkeitä sekä itselle että koko yhteisölle ja toisinaan nämä projektit tähtäävät myös kaupallisille markkinoille (Pullo, 2015, s. 8). Kuitenkin mitä enemmän olen saanut perehtyä aiheeseen, sitä enemmän se on alkanut kiinnostaa, vaikka koko maker-kulttuuri tuntuukin olevan vasta jokseenkin alkutaipaleella Suomessa, etenkin yhteisöllisenä avoimena toimintatapana. Siksi erityinen kiinnostukseni oli löytää kaikille avoimia yhteisöjä maker- ja DIY-kulttuurin saralla sekä tutkia toiminnan ekologisuutta ja sen kautta kunnollisuutta. Aluksi ajatus oli mennä tutustumaan Helsinki Hacklabiin, joka on yhteisöllinen työpaja Helsingin Pitäjänmäessä, jossa jäsenet voivat tehdä erilaisia teknisiä projekteja ja siellä järjestetään myös erilaisia kaikille avoimia workshoppeja ja kursseja. 

https://helsinki.hacklab.fi/tag/wark-ry.

                                                          

Vierailu ei onnistunut tällä kertaa ja siirtyi myöhempään ajankohtaan, mutta uusi kiinnostava kohde ilmaantuikin mukavasti näköpiiriin; Helsingissä sijaitseva Kaupunkiverstas.

http://www.kaupunkiverstas.fi/

Helsingin kaupunginkirjaston Kaupunkiverstas edustaa hienolla tavalla DIY-kulttuuria, jossa matalan kynnyksen tila houkuttelee luokseen monenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Oppaana toimi Helsingin kaupunginkirjaston palvelupäällikkö Lotta Muurinen, joka kertoi Kaupunkiverstaan syntymisestä sekä toiminnasta hyvin kattavasti.

Kaupunkiverstas sai alkunsa 2012 osallistuvan budjetoinnin työpajoista ja liittyy joulukuussa 2018 avattavaan keskustakirjastohankkeeseen. Hienona yksityiskohtana yleensä koko verstaan perustamisessa oli sen syntyminen kaupunkilaisten omien toiveiden kautta. Kirjasto teetti kyselyn ihmisille mitä he haluaisivat tehdä 100 000 eurolla jo ennen Helsingin uuden kirjaston valmistumista ja samalla Kirjasto kymppi sai oivan mahdollisuuden pilotoida palveluita ja nähdä mikä toimii ja mikä ei. 

                                                         

Kaupunkilaiset päättivät että he haluavat Makerspacen, joka olisi kaikille avoin ja kirjastokortilla käytössä. Heikki Pullo toteaa osuvasti artikkelissaan, että keskustelu kulttuurin tasa-arvoisuudesta on virinnyt tutkittaessa maker-kulttuuria. Samanarvoisuus, yhtäläiset valmistamisen mahdollisuudet ja tasa-arvoinen yhteisö ovat esiin tulleita maker-movementin teesejä, jotka mielestäni ainakin Kaupunkiverstaan yhteydessä tuntuvat toteutuvan mainiosti (Pullo, 2015, s.20).

Kaupunkiverstas avattiin 2013 ja oli ensimmäinen yleisen kirjaston Makers-space Suomessa. Ideologiana oli tuottaa matalan kynnyksen paikka, jonne jokainen voisi tulla, myös oppimaan. ”Ehkä kuitenkin esimerkiksi Aalto Yliopiston Fab-labiin on monille vaikea omatoimisesti mennä etenkin jos ei ole aiempaa kokemusta laitteista”, Muurinen toteaa. Muurisen kommentti on enemmän kuin ajankohtainen, koska Fab-labin tilat ovat resurssipulan takia tarjolla enää vain Aalto Yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle. Kaupunkiverstaalla puolestaan koko henkilökunta, 7-8 hengen tiimi, on vain asiakkaita varten ja neuvomassa ja ohjaamassa alusta pitäen. Paikalle voi tulla esimerkiksi 3D-tulostamaan, vaikka ei olisi koskaan nähnytkään laitetta. Hinnat ovat materiaalimaksuja, esimerkiksi 3D-tulostus maksaa vaivaiset 40c. Pullo mainitsee Maker-kulttuurin olevan verrattain kallis ja sen kautta ei kaikkien saatavilla (Pullo, 2015, s.21). Kaupunkiverstas puolestaan toimii hyvin edullisilla hinnoilla ja on kaikille avoin tila. 

Alussa ihmiset tulivat lähinnä ihmettelemään 3D-tulostusta ja tekemään oikeastaan mitä tahansa keksivätkään, vain mielikuvitus rajana, mutta viimeaikoina työskentely on ollut enemmän tarvepohjaista. Tämä ei kuulostanut kovin lupaavalta, koska välittömästi ajatus rekkalastillisista muoviturhakkeita sai hämmentymään, vaikka siis parempaan suuntaan olikin menty niin kuinka paljon silti tuotettiin turhaa roinaa edelleen? Onko tämä todellakin maker-kulttuurin osa? Kestävää kehitystä oli kuitenkin verstaalla mietitty ja esimerkiksi 3D-tulostimen jäte kierrätetään Aalto Yliopistolle, jossa siitä tehdään uutta raaka-ainetta tulostamiseen. 

Edessäni olevalla tulostimella oli juuri valmistumassa hyötykäyttöön tuleva kahva ja sen suunnittelija kertoi ystävästään, joka oli pystynyt tekemään tulostimella autoonsa osan, joka olisi ollut todella huomattavasti kalliimpi liikkeestä hankittuna, joten tulostaminen voi tuoda erilaisia merkittäviä säästöjä ja samalla toki mielihyvää siitä, että on itse valmistanut omaan tarpeeseen tulevan tuotteen. Jäin pohtimaan myös länsimaista kulutusta, jossa hyvin usein rikki mennyt tuote korvataan uudella, koska korjaaminen on kallista ja uuden tuotteen osto helpompaa. Voisiko maker-kulttuuri kuitenkin tuoda mukanaan myös selkeästi luonnonvaroja suojelevaa kulttuuria, jossa esineet ja hyödykkeet voidaan korjata helposti yhä uudelleen ja uudelleen sekä hyvin edullisesti ja samalla tuottaa onnistumisen kokemuksia sekä yhteisöllisyyttä. Tämä tuntui jo järkevämmältä lähtökohdalta ja helpotti ainakin hetkeksi sangen aggressiiviseksi yltynyttä muoviallergiaani.

Kaupunkiverstaalla on myös yhteisöllinen Facebook-sivusto: https://www.facebook.com/kaupunkiverstas. Keskustelufoorumilla kaupunkilaisten toiveina oli mm. saumuri ja ompelukone, jotka hankittiin ja ovatkin olleet kovassa käytössä. Samoin rintanappikone on ollut suosittu varsinkin koululaisryhmien keskuudessa, joita kaupunkiverstaalla käy paljon. Kaupunkiverstaan vinyylileikkurilla tehdään T-paitoja, kasseja ja jopa pienyrittäjät ovat löytäneet verstaan ja tekevät mainoksia ja promotuotteiden painatuksia sekä ikkunateippauksia. VHS-DVD muuntolaitteita ja parempia tietokoneita sekä skannereita on myös ahkerassa käytössä. Nämä erilaiset pisteet ja palvelut ovat olleet ahkerassa käytössä, mutta kuitenkin pääosin näytti siltä että pisteillä toimittiin enemmän yksin kuin ryhmissä, jos erilaisia työpajoja ei oteta huomioon.

                              

Verstas osallistui myös Espoossa järjestettyyn Mini Makers Faireen. Suomen ensimmäinen Mini Maker Faire järjestettiin lokakuussa 2015 Otaniemessä Aalto Yliopiston kampuksella. http://espoomakerfaire.fi/. Toiminta on siis vasta aluillaan Suomessa, mutta nämä muutamat tapahtumat ovat osoittaneet ihmisten suuren kiinnostuksen erilaiseen yhdessä tekemiseen. Verstaalla järjestetään myös paljon erilaisia Workshoppeja, esimerkiksi nyt maaliskuussa 2016 on tulossa 3D-mallinnus workshop. Myös pienet ryhmäprojektit ovat mahdollisia ja jopa syntymäpäiviä on vietetty verstaalla. Tulevaisuuden suunnitelmissa on monipuolisempi tarjonta, jolloin uuteen kirjastoon hankitaan mm. laserleikkuri ja rakennetaan nk. likaisen työn piste, jossa voi esimerkiksi kolvata ja johon tulee vesipisteet.

Kun juttelimme ekologisuudesta, Muurinen totesi, että koko Maker- kulttuurin pitäisi perustua kestävälle kehitykselle, ja esimerkiksi Kaupunkiverstaan 3D- materiaali on PLA-muovia, joka on maissiproteiinista tehtyä biohajoavaa muovia. Materiaali tulee Kiinasta mutta Muurinen tunnustaa että ei voi olla varma sen eettisestä taustasta ja mitä luultavimmin materiaali on geenimanipuloidusta maissista tehtyä, mutta kuitenkin huomattavasti parempaa kuin ABS-muovi, joka on myrkyllistä. Kuitenkaan materiaalien tuotantoprosessia ei tuntunut tietävän kukaan. Mielessäni pohdin mahdollista Kiinassa sijaitsevaa suurtehdasta, jonka tuotantotavat ja päästöt eivät ehkä sittenkään kestäisi päivänvaloa, voin vain toivoa että olen väärässä.

                            

Yhteisöllisyys ja osallistuva oppiminen ovat maker-kulttuurin ytimessä. Myös Pullon tutkimuksessa todetaan että käytetyimpiä menetelmiä olivat vertaisoppiminen ja tekemällä oppiminen ja uuden oppimisessa yhteisöllä on tärkeä merkitys. Kun halutaan saada projekti valmiiksi se saa etsimään ja soveltamaan tietoa ja opiskelemaan uusia ilmiöitä (Pullo, 2015, s.50.) Tässäkin Virtauksen ilmiössä on toteutunut ikään kuin maker-kultuurin osallistuvan oppimisen prosessi ja jo se yksinään on tuonut tälle monimutkaiselle ilmiöprosessoinnille merkityksen. Mutta jos mennään maker-kulttuuriin syvemmälle, kun kyseessä ovat yhteisön tuottamat tuotteet, on tärkeää miettiä, miten sitten tehdä asioita ja tuotteita niin, että ne eivät ole pelkkää silmänlumeluotuja turhakkeita, tässä tapauksessa yhteisöllisyyden ja hyvin brändätyn maker-kulttuurin nimissä.  Allison Arieff kysyy blogitekstissään; Yes We Can. But Should We? tarvitsemmeko oikeastaan enää uusia tuotteita. Hänen mielestään emme, ainoastaan voisimme suunnitella jo valmiita tuotteita eteenpäin. Mutta ehkä ihminen on kuitenkin luonteeltaan ikuinen keksijä ja luo uusia asioita ja tarpeita uuteen aikaan. Todella paljon on täysin turhaa rankalla kädellä luonnonvaroja kuluttavaa puuhastelua, joten olisi todella tärkeää luoda yhteisöjä, jotka miettisivät tätä erityisen tarkasti ja toisivat myös Maker-kulttuuriin huomattavasti ekologisemman ja meitä itseltämme suojelevan kulttuurin. Raaka-aineiden alkuperä ja tuotantoketju täytyy tietää ja olla läpinäkyvää sekä tiedostaa niiden kuluttamisen vaikutukset.

Tämä tutkimusmatka on tuonut itselleni terveen kulutussyyllisyyden, joka on saanut miettimään omia kulutustapojani ja ilmiömme yhtä teemaa kunnollisuutta. Onko Makerkulttuuri sittenkään kunnollista vai uusi salakavala tapa tuhlata väheneviä luonnonvarojamme? Arieff kertoo blogissaan myös esimerkiksi 3D- printtereiden kuluttavan huomattavasti sähköä, jota olinkin yrittänyt kysellä Kaupunkiverstaalla saamatta vastausta ja Arieff tuo vielä hyvän pointin esiin, että kun pyrimme vimmatusti vähentämään muovin kulutusta esimerkiksi biohajoavilla pusseilla, niin onko todellakaan järkevää tuoda uusi muovintuotantokeskus kaikkien saataville. Tähän on helppo yhtyä etenkin muoviprinttauksen suhteen. Muoviallergiani kiittää!

Yhteisöllisyyden kautta ehkä kunnollisuus on helpostikin löydettävissä, ja siitä lähtökohdasta voin vain kiittää ja kehua tähänastisen kokemukseni perusteella tarkastelemiani maker -yhteisöjä, paljon hienoja ihmisiä ja mahtavaa yhdessä tekemistä. 

Deci & Ryan toteavat ihmisten olevan uteliaita, toimintakykyisiä sekä sisäisesti motivoituneita ja parhaimmillaan he ovat toimintakykyisiä ja innostuneita, halukkaita oppimaan ja laajentamaan itseään, oppimaan uusia taitoja ja käyttämään lahjojaan vastuullisesti (Ryan & Deci, 2000, s. 68.) Yhteisöllisyydenkin ytimessä on siis kuitenkin vastuu siitä mitä teemme ja miksi sekä mitä tuomme yhteisöömme ja millä hinnalla. Itse teknologiankaan ei tulisi olla vain kulutustavaraa vaan ihmisellä tulisi olla mahdollisuus olla itse aktiivinen sisällöntuottaja, toteaa myös Heikki Pullo (Pullo, 2015, s.42).

We are all makers but let’s be wise and responsible ones!

 

 – Mila

Lähteet :

Arieff, Allison. (2014). "Yes We Can. But Should We?" Thoughts on the maker movement and sustainability by @allisonarieff: http://buff.ly/1wW3kLT h/t TJ

Ryan, R. & Deci, E. (2000). Self-Determination Theory and the Facilitation of Intrinsic Motivation, Social Development, and Well-Being. American Psychologists, Vol. 55. No 1, January 2000. The American Psychological Assosiation, Inc.

Muurinen Lotta, Helsingin kaupunginkirjaston palvelupäällikkö, haastattelu, helmikuu 2016

Pullo Heikki (2015) Tekemisen meininki: Suomalainen maker-kulttuuri Pro gradu-tutkielma Käsityökasvatus Turun yliopisto Opettajankoulutuslaitos Rauman yksikkö Toukokuu 2015

Kuva 1: San Luis Obispo Mini Maker Faire /San Luis Obispo Museum of Art

Maker-kulttuurin kritiikkiä: Tasa-arvo?

Tarkastellessamme maker-kulttuuria ja sen arvoja kiinnitimme huomiota siihen ketkä nähdään maker-kulttuurin harrastajina. Maker-kulttuuria tutkineet ovat tehneet ainakin Yhdysvalloissa huomion, että kulttuurin kohteena ovat vaaleaihoiset, ylempää keskiluokkaa olevat miehet (Pullo 2015, 20). Haastattelemamme Tampereen yliopiston opettaja Miia Collanus näkee maker-kulttuurin maskuliinisena vastineena tutkimalleen DIY-käsityöliikkeelle, jonka pääasiallisia edustajia ovat valkoihoiset, hyvin koulutetut naiset. Tämä herättää kysymyksen siitä, että miten jotkin maker-kulttuurin arvot ja toiminta käytännössä kohtaavat todellisuudessa.

Leah Buechley (2016) on tutkinut amerikkalaisen MAKE-magazinen uutisointia ja toteaa videolla joka on tallennettu luennolta Eyeo 2014 festivaaleilta, että lehden sisällöstä on iso osa elektroniikkaa koskevia artikkeleita ja kansikuvissa olevat henkilöt ovat pääsääntöisesti miehiä. Myöskin suurimman osan artikkeleista oli kirjoittaneet miehet. Lehden verkkosivuilla mainostetaan
 omaa Robots kits-osiota jossa on tuotteita lapsille. Buechley nostaa kuitenkin esille tuotteiden hinnan, joka karsii selvästi käyttäjäkuntaa. Buechley haluaakin herätellä miettimään "Who are the makers?".

Pullo mainitsee gradussaan myös Carstensenin, joka on tutkinut FabLab-yhteisöjen sukupuolijakautuneisuutta joka on myös miesvaltaista. Carstensenin on Pullon mukaan myös tehnyt havainnon, että koulutus ja varallisuus ovat FabLab-yhteisöissä epätasa-arvoa aiheuttavia tekijöitä, vaikkakin Carstensenin mukaan FabLab-yhteisöillä on potentiaalia tasa-arvoisuuden tiloiksi (Pullo2015,21).

Maker-kulttuuria Suomessa on tutkittu hyvin vähän ja kritiikki koskien tasa-arvoa sukupuolen ja varallisuuden näkökulmista on vaikea löytää. Kulttuuri on sitä miksi se luodaan, voidaanko Suomessa tulevaisuudessa luoda "kunnollista" tasa-arvoista Maker-kulttuuria?

-Hilppa-



Lähteet:

Buechley, L. 2015. Thinking About Making. videotaltiointi luennosta Eyeo 2014 festivaaleilla. https://vimeo.com/110616469 (katsottu 11.4.2015)
Bransford

Pullo Heikki (2015) Tekemisen meininki: Suomalainen maker-kulttuuri Pro gradu-tutkielma Käsityökasvatus Turun yliopisto Opettajankoulutuslaitos Rauman yksikkö Toukokuu 2015

Maker-kulttuurin kritiikkiä: tuotteen valmistaminen tarve vai väline edellä?

Ilmiön alussa heittelimme Lakka-ryhmässä ilmoille vaihtoehtoisia tutkimuskysymyksiä ja pohdimme mihin teemaan haluaisimme syventyä. Meillä heräsi ajatuksia mm. siitä, minkälainen tuote on nykypäivänä "tuottamisen arvoinen”, kun maailma on jo niin täynnä tavaraa ja härpäkettä. Lopulta valitsimme tarkastelun aiheeksemme maker-kulttuurin ja itseäni aihe kiehtoi nimenomaan kulutuskriittisyyden näkökulmasta. Maker-kulttuurin arvoihin kuuluu vahvasti se, että ensin on tarve, johon luodaan tuote, eikä toisin päin. Pohdimme sitä, voisiko maker- ja DIY-kulttuuri toimia vastavoimana kulutusyhteiskunnallemme.

Lakka-ryhmän kanssa olemme tehneet vierailuja erilaisiin maker-yhteisöihin ja -tiloihin (FabLab, Käsityökoulu Robotti, Kaupunkiverstas) ja tutustuneet näiden arvoihin sekä toimintatapoihin ja -periaatteisiin. Ilmiömme päätutkimuskysymyksen valossa meitä kiinnosti erityisesti maker-kulttuuri ”kunnollisuuden” näkökulmasta. Päärynä-ryhmän sertifikaattitutkimusten ja Virtaukselle järjestettyjen arvopohjaharjoitusten perusteella voidaan sanoa, että niin yhteiskunnassamme kuin ryhmässämme arvostetaan ja pidetään ”kunnollisena” ekologista ja kestävän kehityksen mukaista tuotantoa. Monissa keskusteluissa kritisoimme massatuotantoa ja taloudellisen hyödyn perässä ympäristön ja hyvinvoinnin kustannuksella juoksevia yrityksiä. Niinpä maker-kulttuurin arvot vaikuttivat mielestämme siinä mielessä "kunnollisilta", että mm. kierrätyksen tärkeys oli niissä isona osana.

Kuten Liekki aikaisemmassa postauksessaan kirjoitti, maker-kulttuuriin kuuluu olennaisena osana avoimet työskentelytilat ja uuden teknologian hyödyntäminen. Lähdimme Milan kanssa vierailemaan Kaupunkiverstaalla, ottaaksemme selvää miten tällainen avoin maker-tila toimii. Minua kiinnosti erityisesti uusi teknologia ja paljon puhutut 3D-tulostimet, sillä omat ennakkokäsitykseni niistä olivat ristiriitaiset. En täysin ymmärtänyt mikä 3D-tulostimesta teki niin siistin ja mahtavan, mutta kuulemma se antaa mahdollisuuksia vaikka mihin. Mm. fysiikan didaktiikan perusosan kurssilla sain kuulla, että oppilaiden kanssa voi vaikka tulostaa reaalikokoisen kappaleen omasta kädestään. Mikäköhän siinä mahtaa olla tavoitteena? ”No onhan se siistiä, et sul on sit tulostettuna sun oma käsi.” Joo-o.

Ensihavaintoni 3D-tulostimesta oli juuri sitä, mitä pelkäsinkin. Lelulta näyttävä laatikko, jonka ympärillä oli kasa muovikrääsää esittelemässä mitä kaikkea "siistiä” näillä uusilla laitteilla voi tulostaa. Pienoiskokoinen vapauden patsas, iPhonen suojakuoret, jotka olivat niin heikkoa laatua, että meinasivat haljeta pelkästä kosketuksesta ja punainen nyrkin kokoinen kissafiguuri? Seriously? Tulostimissa käytetyn muovin alkuperästä emme saaneet muuta tietoa, kuin että se on ”tilattu Kiinasta” ja laitteiden energiankulutus jäi meille mysteeriksi. Tämäkö on nyt sitä, mitä haluamme maailmaamme lisää? Muovista pikkukrääsää?

Toki ensimielikuvani 3D-tulostimista oli hieman kyyninen ja kärjistetty. Olen kuullut myös tarinoita siitä, että amputoitujen raajojen tilalle on 3D-tulostimilla pystytty tulostamaan suhteellisen edullisesti sopivia proteeseja ja Kaupunkiverstaalla eräs asiakas kertoi meille tulostaneensa 40 sentin materiaalimaksulla autoonsa osan, joka olisi kaupasta ostettuna maksanu toista sataa euroa. Näissä tapauksissa tuotteen valmistaminen on kuitenkin perustunut nimenomaan tarpeen täyttämiseen teknologiaa hyödyntämällä, eikä laitteen käyttämistä sen itsensä vuoksi.

Maker-kulttuurin pedagogosia mahdollisuuksia tutkinut Paulo Blikstein tuo artikkelissaan Digital Fabrication and ‘Making’ in Education: The Democratization of Invention (2013) esille ongelman, joka voi syntyä opetuskontekstissa, kun luodaan tuotteita väline eikä tarve ja ideointi edellä. Esimerkissään Blikstein kuvailee tilannetta, jonka itse koki ohjatessaan ensimmäisiä työpajojaan vuonna 2009. Hänen tavoitteena oli opettaa oppilaille teknisten laitteiden käyttöä ja saada oppilaat innostumaan niistä ohjaamalla heitä tekemään yksinkertaiset avaimenperät. Bliksteinin tavoite myös toteutui ja oppilaat olivat haltioissaan avaimenperistään ja niiden tekemisestä. Myös oppilaiden vanhemmat ja ystävät innostuivat avaimenperistä ne nähtyään ja niinpä oppilaat halusivat tehdä myös heille omansa. Pian oppilaat eivät muuta halunneetkaan tehdä kuin avaimenperiä ja työpajasta tuli Bliksteinin sanoin ennemminkin avaimenperätehdas.

Bliksteinin mukaan oppilaat olivat löytäneet toiminnan, joka oli heille merkityksellinen, tuotti laadukkaan näköisiä tuotteita, joita ihailtiin ja joiden valmistamiseen he käyttivät huipputeknologian laitteita. Vaikka avaimenperien tekeminen oli tehokas keino saada oppilaat tutustumaan ja käyttämään teknisiä laitteita, se tarjosi Bliksteinin mukaan liian ison palkinnon varsin pienellä vaivannäöllä. Oppilaat alkoivat myös Bliksteinin mukaan suunnittelemaan avaimenperien myymistä.

”Ironically, it is as if students had discovered exactly what manufacturing is about – mass-producing with little effort – and were making the best of it. Students “cracked” digital fabrication and were using the lab as a fabrication facility, rather than a place for invention.” (Blikstein 2013)

Teknisten laitteiden yleistyvä saatavuus myös kouluissa tuo oppilaille mahdollisuuden valmistaa hienon näköisiä tuotteita pienellä vaivalla. Ongelmaksi tämä muodostuu siinä vaiheessa, kun oppilas ei enää halua ”ottaa riskiä” valmistaa mahdollisesti “rumempi” tuote suuremmalla vaivalla. Yksinkertaisiin projekteihin tyytyminen on Bliksteinin mukaan houkutus, jota kasvattajan tulisi vältellä hinnalla millä hyvänsä. Jotta vältyttäisiin avaimenperäesimerkin kaltaiselta tilanteelta, voisi päätellä, että käsitöiden ja tuotteiden luomisen tulisi alkaa aina ideoinnista. Ensin mietitään mitä halutaan valmistaa ja miksi ja vasta sen jälkeen pohditaan millä keinoin ja mitä välineitä käyttäen tuote saadaan valmistettua halutunlaiseksi.

”Turhan roinan” luomisen lisäksi ja siihen vahvasti liittyen maker-kulttuuri on saanut kritiikkiä sen kaupallistumisesta. SPURin (San Francisco Planning and Urban Research Association) toimitusjohtaja Allison Arieff mainitsee blogitekstissään Yes We Can. But Should We? (2014) esimerkkinä Quirky-sovelluksen, joka on luotu sitä varten, että kuka tahansa voi saada tuoteideansa esille ja mahdollisesti markkinoille. Ideoiden ja tuotosten jakaminen kuuluu olennaisena osana maker-kulttuuriin, mutta taloudellinen hyötyminen omista tuotoksistaan ei käsitykseni mukaan kuulu maker-kulttuurin ideologiaan. Quirkya selailessa monien tuotteiden kohdalla voi taas miettiä, onko se luotu todellinen tarve edellä vai rahan kiilto silmissä.

Suomen luonnonsuojeluliitto etsii vuosittain Vuoden turhaketta. Viime vuosina tittelin ovat saaneet mm. hajustettu roskapussi, saippua-automaatti sekä Flush&Go -vessapaperihylsy. Arieffin sanoja lainatakseni: "Just because you can, doesn't mean you should."

Lähteet

Arieff, Allison. (2014). Yes We Can. But Should We?

Blikstein, Paulo. (2013). Digital Fabrication and ‘Making’ in Education: The Democratization of Invention

Suomen luonnonsuojeluliitto. Vuoden turhake -kilpailu 

Miten jakaa asiantuntijuutta ilmiöprosessissa?

Lave & Wenger (1991) ovat nostaneet esiin asteittain syvenevän osallistumisen käsitteen. Sillä he tarkoittavat prosessia, jonka aikana opiskelijat aitoihin asiantuntijakäytäntöihin osallistumalla omaksuvat vähitellen hiljaista tietoa ja kasvavat asteittain asiantuntijayhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi (Lave & Wenger. 1991. s. 29). Hakkarainen, Lonka & Lipponen (2004, s. 129) viittaavat aikaisempiin tutkimuksiin (Lave & Wenger. 1991) todeten, että asiantuntijuuden kehitys on mahdollista vain aitoihin asiantuntija käytäntöihin osallistumalla. He jatkavat tämän pohjalta todeten, että olisi olennaista luoda sellaisia sosiaalisia rakenteita, jotka mahdollistavat opiskelijoille osallistumisen erilaisiin osaamis- tai asiantuntijayhteisöihin jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Millaisia rakenteita ja puitteita meidän yhteisössämme onnistuttiin luomaan, jotta pienryhmien kerryttämä asiantuntijuus olisi jaettavissa muille ryhmän jäsenille? Kuinka olemme onnistuneet tekemään näkyväksi sen hiljaisen tiedon, joka on implisiittisen oppimisen kautta omaksuttua?


11.02.2016

Otos ilmiöpäiväkirjasta

Ilmiöprosessin aikana olen kiinnittänyt huomiota siihen, että pienryhmiin jakautumisen seurauksena on kokonaiskuvan hahmottaminen välillä kadonnut. Ilmiöprosessi ryhmän yhteisenä päämääränä siis tuntuu välillä katoavan toiminnan taustalta. Onko ilmiö koko ryhmän yhteinen prosessi, vaikka se tuntuu usein hajoavan pienryhmätyöskentelyksi. Miten siis onnistutaan pitämään paketti kasassa, jotta ryhmät eivät hajaudu liikaa omille teilleen ja ala tukimaan ns. omaa ilmiötä. Ilmiölähtöisen oppimisen vaikeutena näyttää siis olevan suuren ryhmän asiantuntijuuden tuominen ryhmän yhteiseksi pääomaksi.

Jesse Martin


Pienryhmien jakautumisesta saakka asetimme yhdeksi tavoitteeksemme innovoida keinoja, joilla saisimme jaettua muille ryhmämme jäsenille kerryttämäämme tietovarantoa. Kehittelimme leikkimielisesti erilaisia pedagogisia sovelluksia: innovointi-harjoituksen ja arvoselvityksen ryhmissä toteutettavaksi sekä arvoselvityksen itsenäiseksi yksilötehtäväksi. Leikkimieliset harjoitukset rakentuivat oppimamme, kokemamme ja tekemiemme havaintojen inspiroimina.

Arvo -sovellukset

Ryhmän arvoselvitys oli oma tuotoksemme, joka syntyi leikillä ja kuin vahingossa. Pallottelimme huvittuneina lähdekirjallisuudessa(Poynton. 2015. s. 19-21) esiin tullutta “doing the right thing”-konseptia, kunnes huomasimme, että siinähän olikin pedagogista ainesta harjoitukseksi asti. Itsenäinen arvoselvitys oli ulkopuolisen asiantuntijan suunnittelema ja toteutettu yritysmaailmassa. Arvopohja käsitteenä koettiin hyvin abstraktiksi ja sen esiintuominen nähtiin vaikeana. Kehittelemiemme arvo -sovellusten tavoitteena oli tehdä läpinäkyviksi niitä asioita, joita Virtauksessa pidetään arvokkaina. Leikkimielisten ja toiminnallisten tuokioiden avulla voitaisiin näin lähestyä abstraktia käsitettä matalammalla kynnyksellä, saaden tietää mitä yhteisössämme koetaan tärkeäksi.

Innovointi -sovellus

Innovointi harjoitteet saivat alkunsa niinikään lähdekirjallisuuden(Poynton. 2015. s. 34-37) “That’s not who we are!” -lausahduksesta. Todellisuuteen pohjaavien esimerkkien ja ongelmaratkaisutilanteiden pääasiallinen tehtävä oli luoda puitteet pienryhmätyöskentelylle, jossa opiskelijat pääsisivät jakamaan ilmiöprosessimme aikana syntynyttä asiantuntijuutta ja innovoida uutta. Koitimme luoda autenttisia tilanteita ja välineitä ryhmämme jäsenten oman ajattelun ja toimijuuden kehittämiselle. Seuraavaksi esittelemme tämän sovelluksen harjoitteet ja niiden taustalle rakentuneita tavoitteita, sekä sitä hiljaista tietoa, jota koitimme niiden avulla välittää.

Tiedonluomiseen liittyvät kokeilumme; pedagogiset sovelluksemme, olivat opetuskokeiluja, joiden avulla koitimme muuttaa yhteisömme normaalia “kokoustamis” tomintaa (ks.Hakkarainen, Lonka, Lipponen. 2008. s. 23). Innovointi harjoitukset jaettiin kolmen ryhmän kesken, joista yksi jaettiin paperisena ja kahden esitettiin tulleen ulkopuolisilta blogin lukijoilta, jotka lähestyivät ryhmäämme avuinpyynnöin kommentteina blogissamme. Todellisuudessa ne olivat meidän kehittelemiämme ongelmanratkaisutehtäviä.

Harjoitus 1: ScanCom

Olimme useisiin asiantuntijoihin yhteydessä ilmiö-kurssin aikana; Scott Poyntoniin - ScanComiin - FSC-sertifiointi järjestöön. Heidän kanssaan käymämme kirjeenvaihdon ja vierailun innoittamana syntyi tositapahtumiin perustuva tarina. Sen tavoitteena oli saattaa ryhmämme miettimään yrityksen toiminnan muuttamista ulkoisen versus sisäisen motivaation toimesta; lähteekö muutos “kunnolliselle toiminnalle” yrityksen sisältä vai koitetaanko tyydyttää toisten käsitystä “kunnollisuudesta”. Välitimme tarinan pienryhmälle kirjekuorissa ja sähköpostiviestin muodossa. Tehtävänanto oli hyvin avoin ja reflektioon tukeutuva. Tarinan tarkoitus oli implisiittisesti opettaa miten vastoinkäymiset voi kohdata nähden ne mahdollisuuksina, miten toiminnan läpinäkyvyys on suuri hyve yrityksen luotettavuuden kannalta ja mitä arvojen selvittäminen sekä selkeyttäminen voi antaa yritykselle, joka on valmis kohtaamaan muuttuvan maailman sille asettamia haasteita!

Olemme kääntäneet oheisen sähköpostiviestin englannin kieleltä suomen kielelle. Autenttisuuden säilyttämiseksi käännöksemme saattaa yhä sisältää kielioppivirheitä. Tehtävänänne pienryhmässä on lukea viesti…

Hyvä Virtaus,

saimme vastikään sähköpostia Scott Poyntonilta, Tropical Forest Trust:n toimitusjohtajalta. Olemme tehneet paljon merkityksellistä yhteistyötä hänen järjestönsä kanssa ja aika-ajoin käymme kirjeenvaihtoa. Scott kertoi minulle, että teidän opiskeluryhmänne Helsingin yliopistolla suorittaa eräänlaista ilmiö-projektia! Ymmärtääkseni olette tutustuneet sertifiointiin, maker-kulttuuriin, yhteisöllisyyteen ja koitatte selvittää mitä kunnollisuus on. Me ScanComilla, Tanskalaisessa puutarhakaluste yrityksessä, haluaisimme jakaa tarinamme; kokemuksia ja haasteita, joita yhtiömme on kohdannut, teidän ja tulevien sukupolvien kanssa.

ScanCom aloitti toimintansa Vietnamissa vuonna 1995, jolloin ei vielä ollut minkäänlaisia vaatimuksia, ohjenuoria tai lakeja, jotka olisivat ohjanneet metsäalaa ja puutuotteiden tuotantoa. Yrityksemme toimi kauppayhtiönä, joka osti huonekaluja pienemmiltä Vietnamilaisilta tehtailta. Tänä päivänä meillä on toimipisteitä Tanskan pääkonttorin ohella Saksassa, Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Vietnamissa, alkutuotantoa Vietnamin lisäksi Brasiliassa ja Indonesiassa; matka kohti alamme huippua ei kuitenkaan ole ollut yhtä (ns.) ruusuilla tanssimista.

Vuonna 1998 Iso-Britannialainen kansalaisjärjestö nimeltään “Global Witness” raportoi kahdesta aiheesta. Timantti kaupankäynnistä Angolassa ja Vietnamin puutarhakaluste alaan liittyvästä laittomasta puiden hakkuista Kambodzassa. Laittomien puiden hakkuiden harjoittajat osoittivat ympäristön riiston lisäksi rikkeitä ihmisoikeuksien väärinkäytöksiä. Yrityksemme oli yksi monista Eurooppalaisista jälleenmyyjistä ja vähittäiskauppiaista, jotka raportin mukaan oli Vietnamilaisten tehtaittensa kautta kytköksissä laittomaan hakkuuseen. Raportti levisi kansainvälisessä mediassa ja siitä uutisoitiin monissa maissa, mikä nosti monen jälleenmyyjän toiminnan huonossa valossa esiin. Niin kävi myös meille.

Huono maine ajaa kuilun partaalle, mutta yrityksessämme se loi tarpeen ja käynnisti muutoksen. Laiton metsänhakkuu ei ollut arvojamme vastaavaa toimintaa ja avasimme keskustelun monien asiakkaidemme kanssa. Avoin keskustelu koski mahdollisia haitallisia seurauksia ja haki niihin erilaisia vaihtoehtoja. Sen keskiössä toimivat ympäristöarvomme, joihin laiton hakkuu ja puukato ei kuulu. Keskustelun seurauksena ScanComissa päätimme valmistautua muuttamaan omaa alaamme. Aioimme tehdä sen yhteistyössä metsäalan järjestöjen, tehtaiden ja kaikkien asiakkaiden kanssa tavoitteenamme muuttaa koko alaa parempaan.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty! Osaksi olimme onnekkaita, että epäkohtien tultua ilmi emme koittaneet kätkeä niitä vaan avasimme keskustelun niiden ratkaisemiseksi ja hyväksyimme sen tosiasian, että alamme ja oma yrityksemme ei siihen saakka ollut huomioinut luonnonvarojen käytön eettistä tai ekologista puolta kunnolla. Luonnonvarojen viisaan käytön lisäksi arvostamme tuotteidemme designin houkuttelevuutta, korkean luokan laatua, sosiaalista vastuullisuutta yhdistettynä tarkkaan toimitus suunnitteluun ja kilpailukykyisiin hintoihin. Suurimmaksi osaksi kovalla työllä, puhtaalla päättäväisyydellä ja suurilla sijoituksilla saavutimme arvojemme mukaiset tavoitteet huomattavasti aiemmin kuin olimme arvioineet.

Valmistelimme ympäristöpoliittisen linjauksemme, joka selkeästi esitteli arvomme ja kertoi siitä keitä oikein olemme. Näin tulimme kieltäneeksi laittoman puun käytön kaikista tuotteistamme. Halusimme nimittäin tietää tasan tarkalleen mistä käyttämämme puu on peräisin ja halusimme sen olevan arvojemme vastaista. Tämä johti siihen, että meidän tuli löytää uusia toimittajia, sillä vanhat eivät olleet valmiita muuttamaan tapojaan. Löysimme FSC-sertifioitua eukalyptuspuuta Solomonsaarilta ja aloimme tehdä heidän kanssaan kauppaa. Useiden neuvottelujen päätteeksi onnistuimme houkuttelemaan kolme tehdasta mukaan uudistettuun toimintaamme. Samalla tulimme asettaneeksi alallemme uuden riman kunnolliselle toiminnalle.

Olemme ylpeitä siitä, että olemme saaneet olla osa alamme ammattimaistamista, kehittäneet metsien hoitoa ja siten myös maailmaa parempaan suuntaan. Tänä päivänä liikevaihtomme on elinvoimaista ja mottomme on: “Doing Business the right way”. Onnistuimme luomaan toiminnastamme 100% kestävää. Saamme asiakkailtamme hyvää palautetta toiminnastamme ja käyttämistämme materiaaleista sekä alkutuotannon menetelmistä.

Voisiko tarinallamme olla annettavaa muille aloille, joissa suuret, laittomien puunhakkuiden kaltaiset, ongelmat ovat yhä realiteetti? Voisitteko suunnitella konseptin, jonka avulla yritys kuin yritys, alalla kuin alalla voi kohdata ekologiset ja epäeettiset haasteensa? Mitä käytäntöyhteisöltä vaaditaan, jotta se voisi toimia kunnollisuuden eteen?

ScanCom, Tanska

...keskustella lukemastanne ja valmistautua esittämään valitsemallanne tavalla reflektiossa nousseita aatteita ja/tai tarina muille.

Harjoitus 2: Jenni

Harjoitukseen vaikutti kaikkein eniten Päärynät- pienryhmässä vietetty aika, jossa käymämme keskustelut, jaetut kokemukset ja tiedot mahdollistivat tämän tapauksen synnyn. Arvoimme hetken sen välillä, että mihin kohtaan tuotantoketjua haluamme luoda ongelmallisen tilanteen. Päädyimme luomaan todelliselle pohjalle kuvitteellisen ongelman, joka keskittyi yrityksen “sisäisen” työyhteisön ongelmiin. Nuo ongelmat vastasivat reflektiotamme yliopistomaailman kulisseissa tapahtuvasta yhteishenkisyyden uupumisesta ja tavoitteenamme oli ns. lätkäistä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Koimme, että tämän tehtävän puitteissa toisilla pienryhmillä, Lakoilla ja Mustikoilla olisi erinomainen tilaisuus jakaa kerrytettyä asiantuntijuuttaan maker-kulttuurista ja rajoja koettelevista(eng. ground breaking) työyhteisöistä, kunnollisesta vuorovaikutuksesta ja ryhmässä toimimisesta sekä motivaatiosta ja motivoinnista.



(Tehtävänanto blogissamme)

Harjoite 3: Eduardo

Tehtävän keskiöön nousivat löydökset useiden sertifiointien “kunnottomuudesta”. Standardit asettavat tietyn riman, joka pyritään ylittämään keinoja kaihtamatta. Sertifioinnit eivät ole aukottomia ja kohtasimmekin tapauksia, joissa sertifiointi on ollut ainoastaan näennäinen ratkaisu todellisiin ongelmiin. Tavoitteena oli hahmottaa opiskelijoille sitä dilemmaa, jota sertifiointi itsessään ylläpitää. Halusimme tehtävän avulla implisiittisesti välittää kaikkea edellä mainittua ja lisäksi tuoda esiin ajatuksen siitä, ettei sertifiointi yksinään takaa “kunnollisuutta”. Esimerkiksi: Suomessakin myydään mantelimaitoa pahvisissa pakkauksissa, joissa selkeästi esitellään sen olevan FSC-sertifioidusta tuotantoketjusta. Pahvisen pakkauksen sisäpinta on kuitenkin “vuorattu” materiaalilla, jonka takia pakkausta ei sovi lajitella pahvinkeräykseen, vaan se tulee “hävittää” sekajätteen mukana. Sertifioinnit, vaikka kuinka loppuunsa hiotut ja päivitys hakuiset, eivät ole lopullinen ja riittävän kattava saati sitten adaptiivinen ratkaisu muuttuvan maailman sille esittämiin haasteisiin.



(Tehtävänanto blogissamme)

Pientyöryhmän pohdintoja:

"Mielestämme tehtaan omistajan havaintoihin tehtaan epäkohdista tuli tarttua välittömästi. Oli helpottavaa kuulla, että nimenomaan tehtaan omistaja oli tyytymätön yrityksen epäkohtiin, sillä tavallisella työntekijällä olisi ollut vähemmän vaikutusvaltaa yrityksen alihankkijoiden suhteen. Mielestämme tehtaan omistajan tulisi esitellä johtoryhmälle yrityksen arvot ja osoittaa niiden ristiriitaisuus konkreettisten esimerkkien avulla yrityksen toiminnasta. Tämän jälkeen heidän tulisi tehdä selvitys nykyisistä alihankkijoistaan ja vaihtaa eläinkokeita käyttävät alihankkijat eläinkoe-vapaisiin tuottajiin. Tulevaisuudessa tehtaan omistajan on itse myös auditoitava tehtaan toimintaa ilmoittamatta auditointipäivää tehtaan työntekijöille virallisen ulkopuolisen tahon lisäksi. Näin myös yritys huolehtii tuotteensa eettisyydestä ja on sertifikaattinsa arvoinen."

Loppuyhteenveto

Jokaisessa innovointi-harjoituksessa oli kaikille yhteisiä piirteitä: tapausten toimijat ovat halunneet muuttaa toimintaansa niin, että yksinkertaisesti tekisivät oikein. Koimme, että halu toimia oikein, sen tuominen julki ja muutoksen ajaminen ovat jo itsessään kunnollisuutta(eng. to do the right thing). Esimerkkitapauksissa yritysten ja yhtiöiden toimintaa oli jollain keinolla tehty läpinäkyvämmäksi ja selvitetty itselle tai yritykselle tärkeinä pidetyt arvot. Avunpyynnöt koskivat keinojen ja ratkaisujen innovointia sekä sitä kuinka kohdata edessä oleva uusi haaste tai ongelma.

Asiantuntijuuden jakaminen ei ole helppoa, mutta halusimme yrittää luoda sovelluksia, jotka toisivat yhteisömme voimavaroja ja tietovarantoa jakoon prosessin edistämiseksi (ks. Hakkarainen, Lonka, Lipponen. 2008. s.302). Case-tehtävä asettelu on pääaineellemme kasvatuspsykologialle hyvin ominainen työtapa. Sen avoin tehtävänanto tarjoaa vastauksiin luovaa liikkumavaraa. Koimme myös, että tällainen tapa tarjoaisi ilmiö-projektin ohjaajalle mahdollisuuden prosessin ja sen aikana opitun arvioinnille.

Ongelmanratkaisutehtävissä mahdollistuu opitun tiedon rakentava soveltaminen. Tuon tiedon ollessa innovatiivisen tietoyhteisön tarkastelun kohteena se edelleen rikastuu ja kehittyy. Rutiiniasiantuntijuus perustuu ajatukseen, jossa ratkaistaan tuttuja jo kohdattuja ongelmia. Ongelmaratkaisutehtävien avulla

pyrimme rutiiniasiantuntijuudesta kohti adaptiivista asiantuntijuutta, jossa opiskelijat työskentelisivät sellaisten uusien ongelmien kanssa joihin ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua. (ks. Tutkiva oppiminen ja sisällöt - Kai Hakkarainen)

Ylläpitämältämme oppimisympäristöltä ja yhteisöltämme vaaditaan identiteetin muutosta, jotta adaptiivinen asiantuntijuus mahdollistuisi, voimaantuisimme luomaan uutta tietoa, innovaatioita ja keksintöjä sekä, että ryhmän yksilöt voisivat tuntea tulevansa hyväksytyksi omina itseinään Virtauksessa.

Joakim & Jesse

Lähteet:

Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. (2008) Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. 6.-8. painos. Helsinki: WSOY

Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. (2004) Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. Helsinki: WSOY.

Lave, J. & Wenger, E. (1991) Situated learning: legitimate peripheral participation. Cambridge: Cambridge University Press

Poynton, S. (2015) Beyond certification. Oxford, UK: Dō Sustainability.

"Tutkiva oppimenen ja sisällöt - Kai Hakkarainen" https://www.youtube.com/watch?v=5flcatjtdas Viitattu 27.02.2016